Toisella puolen pihaa kuului kiivasta keskustelua. He riensivät sinne,
Ulrikki ja Helmeri edellä, Kuvenjus perässä…
Alarikin ympärillä, joka oli valjastettu kappireen eteen, kuhisi tullimiehiä kuin soipaa sotaa. Siinä olivat joukossa Nyman ja Stark sekä ne kaksi Haaparannan tullimiestä, jotka olivat tavanneet Helmerin menossa Haaparannalle ja jotka Helmeri oli reestä pukannut pois, ajaen menemään ja eksyttäen jäljiltään.
Siitä asti olivat kostoa hautoneet ja vihdoin, monien vaikeuksien takaa, saaneet selville koko asian…
Ja nyt kun tiesivät, että Alarikki oli tullitta tuotu Ruotsiin, nyt aikoivat tehdä takavarikon ja ottaa hevosen pois…
Siinä syntyi hirmuinen hälinä, poru ja kiroileminen. Kuvenjus selitti ja sadatteli ruotsiksi, Ulrikki rämisi kuin silppukone ja koetti käheällä äänellään huutaa minkä jaksoi. Helmeri vakuutti ja vannoi, ettei hän ollut se mies, joka Alarikkia oli ollut kuljettamassa, ja todistajiksi mainitsi hän Lomman pojat…
Mutta turhaan he rähisivät ja huusivat. Haaparannan tullimiehet tunsivat varmasti Helmerin samaksi mieheksi, joka heille niin hävyttömän kepposen teki, ja Alarikin samaksi hevoseksi, jolla Helmeri ajoi ja katosi kuin maan alle…
Koko markkinain ajan olivat he Alarikkia hakeneet, käyneet joka talon tallissa ja nyt viho viimein löytäneet…
Ulrikki vannoi, ettei hän ollut Alarikkia koskaan nähnytkään, vielä vähemmän omistanut, ja Kuvenjus vakuutti, että hän oli hevosen ostanut ruotsalaiselta mieheltä.
Mutta tullimiehet pysyivät uskossaan, he tiesivät koko asian alusta loppuun asti. He eivät enää antaisi itseään hevosmiesten pettää.
»Saadaan nähdä!» kiivasteli Kuvenjus. »Minä näytän toteen, sillä käräjäasia tästä nousee!…»