Kuuma ja poutainen oli päivä ollut. Heinät olivat kuivuneet mainiosti, ja monta suovaa oli Törmälänkin väki saanut valmiiksi. Mutta raskas oli päivä myöskin ollut, sillä paljon oli heiniä luokona ja kaikki oli ehditty saada kokoihin. Levähtämättä oli pitkä, kesäinen päivä raadettu.
Hyvä oli vanhan isännän mieli, kun parhaan niityn, tämän Karjasaaren heinät poutapäivinä tehdyksi saatiin. Hän keräsi vielä viimeiset kekäleet nuotioon ja sitten silmäili ympärilleen yli laajan saaren, josta hämyn ja usvan seasta vielä häämöitti latoja ja korkeita suovia. Jo olivat tulet sammuneet muidenkin latojen luota ja niittymiehet käyneet nukkumaan…
Nukkuvan tuntuivat Törmälänkin ladossa olijat. Väsymys ja raukeus tuntui isännänkin jäsenissä. Vanha jo oli ja koko ikänsä kovaa työtä tehnyt. Ei ollut enää hänessäkään kuin puolet entisestä miehuudesta, tuskin sitäkään. Ei syntynyt enää suova niinkuin ennen. Puolen verran entisestä jaksoi enää hangolla suovaan nostaa, ja tutisemaan pani jo sekin paino sekä kädet että jalat.
— Vaan kummasti jaksaa vielä tuo Samuli, mietti isäntä. — Nuorempana kun Samuli oli, niin eihän ollut niin joutuisaa eikä ahkeraa heinäntekijää näillä tienoin toista. Vaan vielä näkyy olevan täysi mies, nyt tänä päivänä näin, kun hankosi… Mahtaa nyt Samuli-parkaakin väsyttää; kun vaan siltä sisusvialtaan saisi nukkua rauhassa…
Viimeisetkin kekäleet olivat palaneet ja alkoivat mustua sitä mukaa kuin hiillos riutui. Isäntä kopisti piippunsa tyhjäksi ja nousi seisomaan.
— Huomisaamuna saavatkin levähtää pitempään! tuumaili hän. — Ei olekaan kiirettä niittämään… vaikka nukkuisivat aamiaiseen asti… Ja jos poutana pysyy koko päivän, niin hyvissä ajoin ovat koko niityn heinät koossa, jotta ehditään vielä koreasti kotia kylpemään… onkin lauantaipäivä…
Hän kiipesi latoon, jossa jo ennen nukkuivat piiat ja renkipoika ja hänen torpparinsa Samuli Koski eli Koski-Samuli. Piiat olivat kaivautuneet ladon nurkkaan syvään heinien sisään, mutta renkipoika retkotti keskellä latoa, lakki kasvoilla. Toisessa ovinurkassa nukkui Samuli, jonka toinen pieksu näkyi heinäin päällä. Isäntä kaivoi itselleen makuusijan ladon toiseen ovipieleen, riisui takkinsa, painoi lakin syvempään päähänsä ja pani maata, takin kasvojensa yli peitteeksi levittäen.
Pian nukkui hänkin, ja hiljainen hämy-yö hiipi latoon.
Ei minkäänlaista ääntä kuulunut tuosta laajasta joensaaresta, jossa monen kylän ihmisiä oli heinää tekemässä. Öinen rauha kaikkialle levisi ja suloinen lepo joka niittymiehen mieleen. Uneksuvan levollinen ja tyyni oli hämyinen elokuun taivas, jonka kannelta jo kirkkaana vilkkui jokunen tähti, ensimmäisiä valoisan kesän perästä ja ikäänkuin hyvästellen mennyttä, lyhyttä valon aikaa.
Ja suuri rauha vallitsi kaikkialla, hiljainen lepo ja onni, ikäänkuin raskaat surut ja vaivat eivät koskaan ihmisten mieliä rasittaisi.