Sakeana usvana oli vielä koko aamuinen maailma, kun Törmälän ladosta jo kömpi mies ulos. Idän taivaalta kohottihe nouseva aurinko sakean usvan läpi kuin itkun seasta. Kastehelmissä kimaltelivat heinikot, ja ilman täytti kuivuneiden heinien lemu ja aamutuoreen raikas tuoksu.
Jo kuului etempää usvameren keskeltä viikatteiden hiontaa ja puhelua, mantereen puolelta liikettä taloista ja teiltä. Mutta pian alkoi usvameri hävitä. Sitä mukaa kuin aurinko kohosi, hälveni usva, nuoskeana kasteena maahan laskeutuen. Silloin aukeni koko laaja niitty kuin verhon takaa ja vilkasta liikettä näkyi joka haaralta. Tuolla niittivät Viinikan väet, neljä roimaa miestä, niin että valkoiset paidanhihat vilkkuivat ja pitkien, kirkkaiden viikatteiden terät välkkyivät, kasteisen heinän suhahtaen katketessa.
Törmälän saran vieressä niittivät Riekkolan väet: nuori ja pitkä mies edellä, kirjava pusero yllä ja musta, julman leveälierinen hattu päässä. Kaukana hänen jälessään kynsivät piiat, avopäin ja alushameisillaan, kynsivät kaikin voimin pysyäkseen edelläniittävän nuoren miehen perässä, ettei väli kovin pitkäksi ehtisi. Mutta turhaan näyttivät ponnistelevan, sillä väli pitenemistään piteni. Piikojen jälessä kampaili Riekkolan emäntä tasaisesti ja tähdellisesti ja huusi joskus piioille, että »niittäkää tarkemmin, pitkiä heinätupsuja jää pystyyn… elkääkä rimpuilko Ison-Iivarin perään… ette ehdi hänen matkassaan kuitenkaan…»
Mies, joka Törmälän ladon luota Riekkolan väen niittoa katseli, oli Koski-Samuli, Törmälän torppari. Hän oli istunut, ladon seinän viereen, nojasi selkäänsä siihen, käsivarret ristissä vatsan yli, ja voihki ja valitteli hiljaa. Samuli ei vielä ollut vanha mies, vaikka vanhalta jo näytti. Pitkä varsi oli jo kumarassa, ja ruumis oli niin luisevan laiha, että melkein luusolmut paidan ja puseron alta kyhmyinä kohosivat. Kasvot olivat kalpean laihat ja silmät mustien renkaiden ympäröimät. Rasittuneelta, kivulloiselta ja surkastuneelta näytti mies.
Edellisen päivän kova työnteko oli taas saanut vanhan vian ja kivun virkoamaan. Vatsaa väänteli, rintaa poltti ja koko ruumista pakotti niin, että tuskin saattoi hengittää. Koko yön oli polttanut ja särkenyt, hän ei ollut nukkunut kuin iltayöstä hetkisen ja oli herännyt siihen, että vatsaa väänsi ja rintaa poltteli…
Heinänhankoaminen oli eilen ollut niin rajua, että tämän teki. Ei hän enää kestänyt niinkuin ennen… Ja heiniä hangotessa se oli ensi kerran ruvennut tämä polttaminen ja vihlominen tuntumaankin… siinä oli vika sisälmyksiä, rintaan ja vatsaan tullut… juuri tällä samalla niityllä… tässä Karjasaaressa… tällä Törmälän saralla…
Siitä oli toistakymmentä vuotta aikaa. Mutta eipä enää parannut silloin sattunut repeämä… Joka kesä oli tullut huonommaksi, aina heinän aikana, ja varsinkin uudistui silloin, kun joutui enemmältä heiniä korkeaan suovaan hankoamaan…
Hän katseli laimein, väsynein silmin Riekkolan saralla niittävää miestä, Isoa-Iivaria… Noin hänkin niitti ja liehui ensi vuosina, kun tällä saralla heinää teki, liehui ehkä vielä rajummin kuin Iso-Iivari nyt tuolla… Mutta silloin ei polttanut sisälmyksiä eikä vihlonut rintaa…
Kipu tuntui kuitenkin vähän helpottavan, ja hän alkoi hommata tulta entiseen paikkaan. Ennen oli aina kipu lieventynyt, kun tulen loisteessa lämmitteli rintaa ja vatsaa. Niin hän nytkin toivoi, ja saatuaan pilkotut puut iloiseen liekkiin hän alkoi paistatella itseään. Siitä tuntui nytkin tulevan kivuille lievennystä, ja helpotuksen huokaus nousi hänen rinnastaan.
— Jaksaisi vielä tämän päivän, tuumaili hän itsekseen. — Ei olisi tänä päivänä enää niin paljon heiniä hangottavanakaan kuin eilen… hyvään aikaan jouduttaisiin kotia, ja lauantai kun on, olisi kylpy illalla, ja huomenna saisi levähtää koko päivän…