Kuta likempänä loistetta hän rohkeni olla, sitä enemmän kivut hellittivät, ja hän höpisi jo itsekseen, ohuitten huulien mennessä hymyn irveen:
— Taitaapa tästä sentään vielä miestyä!
Silloin isäntäkin ilmestyi ladosta, pusero ja harmaja parta heinän pelmuissa, haukotellen ja taivaalle katsellen.
»Joko sitä Samulia taas vanha vika alkoi haitata?» sanoi hän, kun Samulin näki paistelemassa rintaansa. »Taisi eilinen hankoaminen tehdä pahaa… Sinä yrität liian ruttoon… pitäisi sinun säästää itseäsi, ennenkuin miehuus kokonaan loppuu…»
»Olisi pitänyt nuorempana säästää», virkkoi siihen Samuli kuin toivottomalla äänellä.
Siihen ei Törmälä heti vastannut. Hän katseli Samulia melkein ilmeettömin, vielä unisin silmin ja alkoi hommata piippuunsa.
»Tuolla piika-Maijalla taitaa olla matkassa hokmannia… Olisi herättää
Maija ja pyytää tilkkanen», esitteli hän.
»Ei siitä ole hokmannistakaan ollut enää näinä vuosina apua», sanoi
Samuli siihen ja lisäsi sitten peittäessään rintansa:
»Tuosta loisteessa paistamisesta se tuntuu paras apu olevan.»
»No eipä olekaan nyt vielä kiirettä työhön… vasta aamiaiselta alamme… kun kastekin ehtii heinästä lähteä», lohdutteli isäntä.