Matalalle oli jo laskenut aurinko, veripunaisena pallona vielä viivähti vaarojen lakien päällä, mutta alkoi vähitellen upota niiden taakse. Vaaleaa hämyä ympärilleen hajoitellen alkoivat taivaanrannat tummua sitä mukaa kuin aurinko uppoamistaan upposi. Lauhan näköisiä olivat korkeiden vaarojen puuttomat, harmaansinertävät huiput, ja ilman henki vastasi lämpimältä poskipäihin.
»Jo nyt ohra kypsyy tämmöisinä päivinä ja tämmöisinä… näin lämpöisinä öinä», virkkoi Törmälä.
»Ei ole hallasta nyt pelkoa… tänä syksynä…»
»Kai sitä ensi viikolla, jos eletään, jo leikkuu alotetaan…»
Niin jutellen Törmälän väki hiljainen kulki kotiin päin.
Mutta heidän jälessään sauvoi monta niittyvenettä. Vihaista vauhtia ne likenemistään likenivät, sillä nuoria, notkeita miehiä näkyi olevan sauvomassa. Sieltä kuului lauluakin ja nauravaa puhelua, joka tyynenä, kirkkaana iltana kantoi kauas. Pian jälessätulevat saavuttivatkin Törmälän veneen ja sauvoivat samaa vauhtia ohi. Mutta laulu ja puhelu lakkasi, kun tunsivat Törmälän vanhan isännän, joka oli herännyt mies eikä suvainnut loilotuksia. Vasta kun olivat ehtineet kauas edelle, alkoivat taas laulaa ja rallattaa. Törmälän piikainkin teki mieli rallatella, mutta kun isäntä oli veneessä, eivät uskaltaneet.
»Noillapa on kiire», sanoivat piiat kuitenkin, kun edellä menevät jo katosivat kivisen jokiniemen taakse.
»On se noussut tämäkin vene joskus hyvinkin pian Karjasaaresta Törmälän rantaan», virkkoi piikojen puheeseen Samuli.
»Vaan silloin olivatkin nuoremmat miehet sauvomassa», arveli
Törmäläkin. »Nyt meitä on… Samulikin sairas mies, ja mitä minusta
enää seitsemänkymmenen ikäisestä ukosta… Ja mikäpä tässä kiireenä…
Saunaan ehdimme hyvissä ajoin.»
Ja rykäistyään puheli hän vielä: