»Tuskin noidenkaan sauvojien työnteko on niin ruttoon käypää kuin on heidän sauvomisensa… Niinpä arvelen…»
»Eivät ne niitylle mennessä näkyneet kiirettä pitävän», virkkoi Samuli.
Törmälä naurahti ja puheli lisää:
»Me olemme tällä viikolla tehneet lujasti työtä, ja kiitokset minä annan teille kaikille… On sillä samalla niityllä mennyt paremmalla ja lukuisammallakin joukolla enemmän aikaa kuin meillä nyt, ja poutailmat ovat silloinkin olleet… Minä sen tiedän, joka kuudettakymmenettä vuotta olen Karjasaaren sarkaa tehnyt…»
Törmälä ei juuri koskaan kiitellyt väkensä työntekoa, mutta sitä paremmalta tuntui nyt Samulista ja piioista isännän kiitos.
Ja näytti kuin olisi venekin saanut osansa, sillä vauhti alkoi enetä. Samuli näkyikin heiluttelevan sauvointa aika kiireesti, ja notkeammin liikkui vanha Törmäläkin.
Niemen takaa tuli kotikylä näkyviin viettävältä joen törmältä. Hämyn seasta häämöittivät rakennukset mustina ja totisina, eikä vielä valoja näkynyt yhdestäkään talosta. Mutta joelle tuli jo vastaan ihana savun haju lämpiävistä saunoista ja tuoksahti veresten vihtain miellyttävä lemu.
Törmälän talo oli keskikylällä, vähän loitompana jokirannasta kuin muut talot, ja venevalkama oli kivinen, mutta syvä.
Viimeiset syltäkymmenet kulki vene jo semmoista vauhtia, että vesi molemmin puolin vaahtosi. Samuliin oli tarttunut entinen sauvomainto, ja hän työnsi niin että piiat keskiveneessä notkahtelivat, kun hän sauvoimen vetäisi virrasta.
Pian saapuivatkin kotirantaan.