Varpumäen torpan paikasta tarjosi kunta verraten suurta kauppasummaa, ja hän koki taivuttaa isää, jotta myisi… ja saisi siten ison velan maksetuksi. Mutta isä ei suostunut mihinkään…
Silloin isä sairastui ja puhui testamentista…
Hän haki ja löysi isän papereista testamentin…
— Mitä hyödyttää Samulia, että saa niin paljon maata? mietiskeli hän. — Ei Samuli koskaan, kivulloinen ja ikämies jo, kykene maataan viljelemään, ei pysty saamaan navettaakaan… Parempi on, että autan häntä muuten.
Ja isän kuoltua hän otti testamentin ja piilotti sen visusti omiin kätköihinsä. Ei tahtonut sitä hävittääkään…
Myi sitten Varpumäen ja joka pennillä isävainajan velkaa maksoi… Ja huolta oli pitänyt Samulin perheestä ja vastakin aikoi pitää…
Se vain oli joka päivä ollut hänen suurin toivomuksensa, että Samuli kuolisi, kuta pikemmin sitä parempi. Nyt oli toivomus toteutunut ja hän oli nyt mielestään päässyt rauhaan — testamentin suhteen.
Ei kaivannut enää Samuli testamenttia, ja leski ja lapset tulivat varmaan paremmin nyt toimeen kuin koskaan torpassa, jossa ei olisi ollut muuta kuin viljelemätöntä maata…
Niin oli.
Hän nousi, meni kätköilleen ja otti sieltä paperikäärön, jonka aukaisi.
Siinä oli isävainajan isoa, selvää käsialaa. Hän luki siitä: