Sinne kantavat Samuli-vainajan arkkua, ja nenäliinat silmillä kulkee kolme naista arkun perässä.
Törmälän Serafiina on palannut Samuli-vainajaa hautaan saattamasta.
Hän ei oikein saa selvää itsestään, onko hänen hyvä vai paha olla.
Enemmän kuitenkin hyvä.
Koko talo onkin nyt kuin autio. Serafiina on toistaiseksi lopettanut karjan pidon, vuokrannut niityt ja elää omaa elämäänsä yksin koko talossa. Ei palvelijaakaan ole hän täksi talveksi raskinnut palkata.
»Velkoja on paljon», on hän huutokauppapäivänä sanonut. »Ne täytyy ensiksi maksaa…»
Hän on riisunut paksut mustat vaatteensa ja istahtaa melkein väsyneesti tuolille ikkunan luo, josta näkee suoraan Varpumäkeen. Sinne vie nyt vankka, kovaksi tallattu hirsitie, ja uusien, vasta pelkottujen hirsien kyljet paistavat läjistään tielle asti.
Hän on sytyttänyt tulen uuniin, sillä kirkkomaalla ollessa on tullut hieman vilu. Lämmittävän tulen luona on hupainen istua, ja hänestä tuntuu nyt helpommalta kuin on tuntunut pitkään aikaan. Ja hänen ajatuksensa pyörivät nyt viime kuukausien tapahtumissa…
Sydän vieläkin hytkähtää ja selkäpiitä karmii, mutta kaikki on nyt hyvin ja hänen tuntonsa on rauhoittunut.
Onko hän sitten rikkonut?
Vasta syyskesällä, kun kansakouluntarkastaja kävi ja puhe tuli Varpumäen torpasta, että siihen kansakoulu sopisi, sai hän isältä kuulla, että Varpumäen oli isä lahjoittanut Samulille…