Hanna: Luultavasti ei. Äiti onkin tänään taas ollut hyvin kiukkuinen. Mutta isä on hyvä…
Ville: (Ottaen Hannan kädestä.) Tarkoitatko, ett’ei hän… että hän pitää minuakin ihmisenä.
Hanna: Hyvinkin. Kuulin kuinka hän äsken sinua Ukkolalle kiitteli.
Ville: Ettäkö kerran minunkin elämäni aurinko nousisi, ettäkö päivä pilvestä pilkistäisi…
Hanna: Odotamme vielä. Tulevaisuus on minusta nyt niin hauskaa ajatella.
Ville: Mutta äitisi?
Hanna: Hänet isä kyllä saapi muuttumaan. Ei äiti sentään niin pahasydäminen ole kuin luulet. Nyt annan hänelle anteeksi kaiken sen, millä hän tänään on minua kiusannut. Minusta on nyt niin hyvä olla.
Ville: (Ottaen Hannan syliinsä.) Ja kaksin kerroin voimakkaammaksi tunnen minä itseni. Usko minua, lemmittyni; isäsi on pian saava erilaiset ajatukset minusta samoin kuin muutkin, aina Toolasen Ollia myöden.
Hanna: Ja kansanopistoasiaa et jätä?
Ville (Nousten ylös.) En vaikka hiukseni harmaantuisivat.