Ville: (Vähän aikaa vastausta odottaen.) Tiedän nyt että on niitä, jotka ovat minusta ottaneet kaavan ja kun, tyhmästi kyllä, en ole joutanut muilta toimiltani työhön, ovat he lukeneet sen synniksi ja päättäneet kansanopistossa opittavan herroiksi ja työstä vieraannuttavan. Ja ehkä juuri siksi kansanopisto on saanutkin niin vähän kannattajia…
Ukkola: Totta se on että sinusta on esimerkkiä otettu, mutta voit olla varma, että parhaani minä olen koettanut.
Ville: (Nousten kävelemään.) Mutta nyt olen tehnyt vankan päätöksen, sillä en vieläkään anna asiani noin mennä. Minä tahdon nyt omalla esimerkilläni näyttää, että pystyn vieläkin samoin työhön kuin ennenkin, etten vältä roskasempaa enkä raskaampaa työtä ja ettei minussa herruus vaivaa…
Valmari: (Taputtaen Villeä olalle.) No nyt puhuit oikein poika! Näytä se! Totta tosiaan saavat ukkomme paremmat ajatukset kansanopistosta. Täytyy minunkin tunnustaa, että huonona enteenä olen pitänyt sitä kun et opistosta palattuasi ole työssä ollut niinkuin ennen.
Ville: Niinkuin sanoin. Mutta huomenna jo on eri päivä. Työhön! Siten saan varmaankin voiton. Minä nyt vasta ymmärrän kuinka sitkeässä ja lujassa ovat ne ennakkoluulojen kuivat juuret, joita kansa höystää ja kuinka äärettömän vaikea on niitä kiinteästä maaperästä repiä. Puheet eivät auta. Sen olen nyt nähnyt. Koetanpa kirvestä ja kuokkaa.
Ukkola: (Liikutettuna.) Ja ne aseet auttavat! Ole vissi siitä. Sinä kunnon poika!
Hanna: (Vetäen nenäliinan silmilleen. Itsekseen.) Nyt tunnen häntä rakastavani enemmän kuin koskaan ennen.
Valmari: Puhutpa kuin mies, poika. Ja suokoon Jumala onnea yrityksissäsi.
Eeva-Priita: (Raottaen oikealta ovea siten, ettei huomaa Villeä.) Ukkola ja isä tulkaa navettaan, siellä tarvitaan. (Katoaa. Ukkola ja Valmari lähtevät.)
Ville: Se oli äitisi. Eikö hän huomannut minua?