»Niilo Iisakki», hoki mielipuoli Antin nähtyään. »Minne se katosi? Näitkö saatanaa? Koskeenko juoksi?»
»Koskeen se juoksi», myönsi Antti häntä tyynnyttääkseen. »Elä huoli siitä... anna olla, tule sisälle... saat pikanellia...»
Mutta Juhani ei tällä kertaa huolinut pikanellista. Hänen silmänsä näyttivät kauheilta, ja kasvot olivat tuhkanharmaat.
»Niilo Iisakki... koskeenko se juoksi...? Voi meitä pojat...»
Äkkiä hän lähti juoksemaan rantaan päin ja huusi yhä.
Antti alkoi aavistaa pahaa, kutsui muutamia nuoria miehiä avukseen, ja niin lähdettiin yhdessä ajamaan Juhania takaa.
Maassa oli lunta, niin että takaa-ajajat voivat valjun kuutamon valossa seurata jälkiä, jotka veivät rantatörmälle ja siitä jäälle.
»Juoksiko se koskelle?» kysyivät he toinen toiseltaan.
»Kero-Pietillekö se niin suuttui?» utelivat toiset.
Jäljet näyttivät tietä koskelle jäätä pitkin.