Näinä parina viime vuonna olivat naapurien suhteet kuitenkin kylmenneet.
Ja Nuottaniemen Iisakin syyksi se pantiin. Iisakki ei ollut pariin vuoteen käynyt Paloniemessä, ei siitä päivästä saakka, jolloin Niilo Iisakki hukkui.
Ja siitä päivästä alkaen oli isäntä alkanut tuntuvasti vanheta.
Niilo Iisakki oli ollut reipas nuorukainen, tarkkasilmäinen ja rohkeamielinen. Hänestä toivottiin yhtä taitavaa perämiestä kuin oli ollut hänen isoisänsä, Nuottaniemen Mooses, joka osasi laskea kaikki Tornionjoen kosket. Mutta toisin oli kova kohtalo määrännyt. Kesän kirkkaimmillaan ollessa oli Niilo Iisakkikin lähtenyt lauttaa soutamaan kosken alle. Miehistä oli puute, sillä lauttoja oli paljon odottamassa. Niilo Iisakki sattui sille lautalle, jossa Paloniemen Heikki oli perämiehenä...
Hetkeä ennen oli rannasta lähtenyt lautta, jossa Nuottaniemen Iisakki oli perämiehenä. Koski oli pahalla päällä, ja Varsankalliossa, joka oli Korpikosken vaarallisin paikka, hipaisi Iisakinkin ohjaama lautta kallion kylkeä...
Toiset viilettivät perästä...
Oli valoisa juhannusyö. Jälkipään miehet, joihin Niilo Iisakkikin kuului, olivat etelänpuolen väkeä, mutta etupäässä siinä oli paikkakuntalaisia. Silloin, kun lähestyttiin Varsankalliota, kääntyi lautta äkkiä kalliota kohden, ja jälkipää jysähti siihen niin, että pohja hajosi yksin puin...
Kaikki jälkipään miehet joutuivat koskeen, ja raskas lautta painoi heidät kuohuihin. Etupään miehet pääsivät onnellisesti kosken alle...
Kukaan ei pannut sitä onnettomuutta perämiehen syyksi. Parastansa oli Paloniemen Heikki koettanut, mutta raskas lautta ei totellut, sillä väkevä virta painoi Varsankalliota kohti. Ja ensi kertaa nyt semmoinen onnettomuus Heikillekin sattui.
Sen ymmärsi Nuottaniemen Iisakkikin, mutta sittenkin jäi hänen mielensä pohjalle kummallinen epäluulo, jota hän ei saanut kitketyksi pois, mutta joka ajan kuluessa yhä vahvistui. Oliko Heikki tehnyt sillä kerralla kaikki, mitä olisi voinut tehdä?