Ja niin hän lähti Nuottaniemestä, eikä hänelle ollut valjennut se asia, josta Iisakki piti Heikkiä kohtaan pahaa sydäntä.
Peninkulmien päähän toiseen pitäjään hän matkusti valiojoukkoineen. Sinne oli häntä jo viikkomääriä varrottu.
Nuottaniemessä alkoi arkielämä kulua entistä latuaan, kun kaikki paikat ja kompeet oli saatu kuntoon seurojen loputtua.
Iisakki-isäntä pysyi yhtä totisena, niinkuin oli näinä vuosina ollut. Hanna huomasi, ettei saarnamiehen käynti ollut isässä mitään muutosta vaikuttanut. Hän ei enää koskaan ollut niin iloinen kuin silloin, kun Niilo Iisakki eli. Silloin hän laski leikkiä, ja joskus iltaisin he koettelivat voimiaan.
Mutta erinomaisen hellä hän oli Hannalle ja puhui lempeällä äänellä. Hanna arvasi isän murehtivan Niilo Iisakkia, mutta hän ei koskaan puhunut siitä Hannalle.
Sydäntalvella sattui sentään päiviä, että hän innostui työhön ja läksi aamuvarhaisella metsään. Mutta sieltä palatessaan hän valitti väsymystä ja päänkipua.
Hanna hoiti taloutta jäntevästi, huolehti isännänkin asioista, ja talossa kävi työ ja toimi mainiosti.
Nuottaniemen palvelusväki oli myös tullut herätykseen. Nuoret piiat heittivät joutavat koristukset puvuistaan pois, eikä renkipoikia enää tavattu iltaisin korttia lyömässä.
Hanna kertoi muutoksesta isälleen.
Iisakki hymähti: