Hannan posket paloivat kuumina, ja hänen mielensä kipinöitsi. Tuskin hän malttoi kirjeen loppua lukea.
»...Muistanetko minua niinkuin lupasit? Ja odottanetko kesää ja ensimmäisiä lauttoja? Silloin tulen, Nuottaniemen rantaan lautat laskemme...»
Hanna luki sitten kirjeen moneen kertaan ja kätki sen vihdoin salaiseen paikkaan.
Päivä olikin jo puolessa, ja talon väki oli syönyt päivällistä. Hanna ei ollut koko päivänä muistanut Paloniemen Juhania. Merkillistä, ettei Juhani ollut jo tullut. Hänen oli tapana joka sunnuntai saapua ennen puoltapäivää ja viipyä iltaan asti.—Kunpa ei tulisikaan tänä sunnuntaina!—toivoi Hanna,—eikä tulisi koskaan!—Häntä inhotti koko mies! Hän tunsi vihaavansa koko Ruotsin rantaa ja erittäin paloniemeläisiä.
Arkana hän vilkaisi joelle, näkyisikö ketään hiihtämässä. Mutta ei näkynyt, ja tunnit kuluivat, tuli ilta.
Silloin tiesi joku kertoa, että Paloniemen Juhani oli mennyt noutamaan isäänsä Kero-Pietin luota, joka oli taudistaan parantunut ja kykeni jo seurojakin pitämään.
—Varmaan saapuu isäkin sitten pian—toivoi Hanna.
Näyttäisikö hän Antin kirjeen isälle?
Sitä hän oli miettinyt koko päivän ja mietti vielä seuraavana yönäkin.
Olivatko isä ja Heikki sopineet! Ja kuinka Heikki oli asian selittänyt?