»Sepä se. Koski se on meidätkin opettanut. Mutta niillä ei ole uskallusta eikä haluakaan. Ei ole kylässä yhtään nuorta miestä, josta olisi toivetta perämieheksi.»
Hanna seisoi hiljaa ja kuunteli. Mitä isä sanoisi? Isä oli viikko sitten sanonut, että hän Koskenalustan Antista toivoi kelpo perämiestä.
»Se Koskenalustan Antti-poika on mielestäni rohkea ja tarkkasilmäinen», kuuli Hanna isän sanovan. »Hänestä minä uskon perämiehen tulevan.»
»Koskenalustan Antistako?» ihmetteli Heikki.
»Niin», vakuutti Iisakki. »Minä olen nähnyt, että hän on hyvin hoksaava koskella.»
»Jopa puhut joutavia», sanoi Heikki.
Hanna teki samalla asiaa pirttiin. Katsahtaessaan Heikkiin hän näki tämän silmissä oudon ilmeen, joka oli melkein samanlainen kuin Juhanilla silloin, kun Hanna antoi hänelle vastauksensa. Heikki tuijotti eteensä, ja hänen suupielessä roikkuva piippunsa oli sammunut. Mustat silmät kiilsivät.
»No koettakoonpa nyt tänä kesänä», sanoi Heikki vihdoin. »Mutta minä luulen, että siitä ei tule mitään.»
»Ensi kerta se on ollut meilläkin», sanoi Iisakki.
Heikki ei enää jatkanut, vaan kysyi sensijaan: