Hanna seisoi muiden seurassa rantatörmällä ja katseli pohjoiseen jokea pitkin, joka välkkyi kultaisena kenttänä ilta-auringon ihanassa paisteessa, ja hänestä näytti, kuin se virtaisi suoraan päivän juurelta voimakkaana ja kevätriemuissaan.
Mutta vielä tiedettiin tulevan jäitä, sillä ylempänä oli joki yhä jään peitossa. Mutta kun jäätelit suvannolta vähenivät, työnsi Paloniemen Heikki venheensä vesille ja läksi soutamaan kotirannalleen.
Ottaen tulvan voiman lukuun hänen täytyi ensin soutaa suvantoa ylöspäin ja sitten vasta kääntää Ruotsin puolen rantaa kohti.
Iisakki ja Hanna seisoivat rantatörmällä Heikin menoa katsellen. Hyvin meni. Heikki tunsi kevättulvan voimat ja arvasi soutaa kylliksi ylös, ettei kosken virta ulottunut puoleensa vetämään.
»Koskimies se on tuo Heikki!» kehui Iisakki, kun näki Heikin veneen lähenevän Paloniemen rantaa.
Mutta kun hän katsoi tytärtään silmiin, näki hän, että Hannan katse oli jääkylmä ja silmäin ilme melkein eloton.
Nuottaniemessä kävi liike yhä vilkkaammaksi. Vaikkei lauttoja vielä ollutkaan ylhäältä saapunut, oli kylään jo alkanut karttua tukkilaisia. Kerrottiin olevan etelänpuolen miehiä, jotka korttia lyöden kuluttivat aikaansa lauttoja odottaessaan.
Nuottaniemessä ei sallittu minkäänlaista jumalatonta menoa. Senvuoksi ei taloon tullutkaan kuin tuttuja miehiä, joiden tavat entisestään tiedettiin. Useimmat heistä olivatkin paikkakuntalaisia.
Iisakki-isäntä toimitteli asioitaan niinkuin ennenkin. Mutta kaikki huomasivat, että hänessä oli tapahtunut kummallinen muutos. Vaikka hän nyt oli ystävyydessä naapuriensa kanssa, ei hän enää kuitenkaan päässyt entiseen pirteyteensä. Kukaan ei tiennyt, mikä häntä oikeastaan vaivasi. Mutta raskasmielinen hän oli, ja silmien ennen iloinen ilme oli kuin lakastunut ja himmennyt. Eikä häntä näyttänyt mikään suuresti liikuttavan.