Hetken perästä palasi Iisakkikin lauttamiesten kanssa, jotka aamiaista syötyään vetäytyivät suureen karjataloon nukkumaan. Siellä oli viileä ja hyvä maata; he olivatkin valvoneet yhteen menoon monta vuorokautta.
»Kuuluivat sanovan, että jo tänä iltana saapuu lisää lauttoja», virkkoi Iisakki tyttärelleen.
»Niinkö?» sanoi Hanna aivan arvaamattaan vilkkaammin kuin hänen tapansa oli. Mutta samalla hänelle johtui mieleen kysymys, minkä vuoksi isä hänelle sen nyt juuri mainitsi. Hän ei kuitenkaan sen pitemmälti tiedustellut.
»Taisit jo odottaa Anttia?» sanoi isä hetken päästä.
Hanna rohkaisi mielensä ja vastasi:
»Odotin kyllä... monestakin syystä!»
Hän pani painoa viimeisille sanoilleen, mutta Iisakki ei näyttänyt sitä huomaavan. Sensijaan hän alkoi puhua:
»Kun minulle tänä aamuna muistui Koskenalustan Antti mieleen... kuinka minusta se Antin kävely ja muutkin liikkeet tuntuivat muistuttavan niin ihmeesti Niilo Iisakki-vainajata... En tiedä, oliko minun paha vai hyvä, kun semmoinen mieleen juolahti... se oli niin kummallista... Onko sinusta siltä näyttänyt... Muistelehan Antin kävelyä ja päänliikkeitä!»
Hanna säpsähti isänsä puheesta. Isä ei ollut sentapaisista asioista koskaan puhunut. Ja rajatonta riemua Hanna tunsi sydämessään.
Hän seisoi hetkisen ja mietti, silmät loistavina ja suu hiukan hymyssä.