Hannan teki mieli lähteä koskelle nähdäkseen, kuinka lautta huristi hyrskyissä. Olihan hän nähnyt lauttojen satoja kertoja vilahtavan Korpikosken alle, kun rannalta katseli. Mutta nyt tuli erikoinen halu, vaikkei olisi aikaakaan ollut.
Hän ei mennyt enää sisälle, vaan käveli suoraan polulle, joka männikön halki vei kosken rannalle.
———
Hanna saapui Varsankallion kohdalle. Kallio seisoi yhtä vankkana kuin ennenkin keskellä kovimpia hyrskyjä. Vaikka tulva olikin alentunut, roiskahteli vieläkin sen kylkiin iskevistä laineista vaahto kallion räystäälle saakka...
Sen kallion kupeella oli nuoren miehen hauta!
Hannaa vähän puistatti, kun hän muisti Niilo Iisakkia ja niitä toisia, jotka lautan hajotessa painuivat kallion kyljessä pohjaan.
Hän katseli ylöspäin, mutta lauttaa ei vielä näkynyt. Ruotsin virrassa se kulki verrattain hitaasti, sen hän tiesi. Hän lähti huvikseen kävelemään kosken törmää ylöspäin. Nyt hän oli vihaisimpien hyrskyjen kohdalla.
...Hän muisti, kuinka he menneenä kesänä, hän ja joukko toisia kylän tyttöjä, juhannusyönä kävivät lautalla kosken alla. Tulva oli silloin näin korkea kuin nytkin. Antti oli ollut samalla lautalla. Aallot löivät heitä vastaan niin, että heiltä kastuivat kaikki vaatteet... Tukkilaiset nauroivat... Se oli hauska juhannusyö. Hän palasi kosken alta kahden kesken Antin kanssa...
Silloin he puhuivat ensi kerran lämpimämmin, Viuhkuraisen luona istuessaan...
Hän oli jo ehtinyt Puurnunleuan luo, joka pitkänä, teräväkärkisenä kielekkeenä pistää Ruotsin puolen korkeasta rantatörmästä melkein puolikoskeen. Siinä on vaarallinen paikka. Sen luota virta syöksee kuin vihainen peto suoraan Varsankalliota kohti. Senvuoksi oli lautat näin korkealla vedellä jo Puurnunleukaa ylenmpänä saatava kääntymään siihen virtaan, joka painoi Suomen rantaa vasten, ja siitä ohjattava Suomen puolista reittiä ohi Varsankallion... Mutta tulvan laskettua vei syvempi väylä Varsankallion ohi Ruotsin puolista rantaa pitkin...