Pääskyni tuopi minulle parhaat tiedot suuresta maailmasta, jonka halki se tänne lentää lyhyttä hauskaa valonaikaa viettämään. Mutta vierailla mailla vielä viipyy pääskyni, ja tuskaisena odottelen sen samettisiipien suhinaa. Missä viivyt? Tullos jo! Jo on Pohjola valoisa, jo lauhtuvat vihaiset viimat ja tumma Lapin taivas sinervöi. Jo paistaa päivä, ja pienoinen pesä odottaa sinua.
Kun tulet, vaihdamme matkoja. Jää sinä tänne ja lainaa siipiesi nopeutta minulle. Lentäisin tuota kummallista, outoa etelää kohti, niin hirvittävän kauas… että kerran näkisin sen kukkivan maailman, josta paljon kuulin puhuttavan ja kerrottavan… näkisin sen maailman, josta uneksin ja jota kuvailen niin leppoisan herttaiseksi! Miksi olisi muuten etelän taivas niin vienon viehkeä ja sen kaukaisuus salaperäisen harson peitossa? Niiden takana täytyy olla onnen ja lemmen satumaailma, täynnä kukkakumpuja ja aina vihannoivia kukkuloita… Sieltä minä kultani hakisin etelän tummain tyttärien joukosta. Löytäisin sen, jonka mieli tekee pohjoisille maille. Hänelle kertoisin Pohjolan ihmeitä. Kuvailisin talvista, kukkulaista maisemaa ja tumman yön tähdetöntä taivasta, selittäisin retkeni semmoisena yönä, jona revontulet sähisten syttyvät ja valaisevat pimeän maan ja hukkuvat jälleen suurten tunturien taakse. En muistelematta jättäisi valoasi, en kuvaamatta sitä, kuinka iltarusko tervehtii aamun kultaista koitarta, jolloin Pohjola viettää lemmen ja valon suurta sunnuntaita.
Hän innostuisi, tuo etelän hemmoiteltu lapsi. Hän pyrkisi matkaani, näkemään tätä unhotettua kylmää maata, josta ei muu maailma mitään tiedä. Hän tahtoisi lämmöllään sulattaa kevään kestävät hanget, laulaa lyhyemmiksi talven yöt ja tuoda kesän silloinkin, kun vihaiset viimat vinkuvat. Tänne hänet toisin enkä enää koskaan kaipaisi etelään…
Mutta hänen tulisi täällä vilu ja nälkä ja kaiho ja kaipuu lämpimämpiin maihin. Hän ei jaksaisi odottaa kevättä, joka lupaa ja lupaa, mutta aina astuu askeleen taaksepäin. Hän ei oivaltaisi valojesi voittoja, ei tuntisi tuulen hengessä leppoisaa hyväilyä eikä kuulisi kevätaamuina sitä voitonvarmaa soittoa, joka kumisten avaruudessa kaikuu.
Näin kesää odotellessa mietiskelen, kun yksin retkilläni kuljen ja yksin omaa onneani nautin. Tulee välisti halu saada kertoa ja näyttää muillekin. Onkohan ketään, joka tuntisi Pohjolani, joka kevättähtien hyppelystä osaisi ennustaa tulevia aikoja…?
Mutta kevätkylmät ovat niin armottoman pitkät, Lapin taivas niin riemuttoman toivoton, ja kesää odotellessa kangistuu vieraan veri, unelmat haihtuvat ja toivokin kuolee, kun äkkiä eteläinen alkaa liehua, päivä paistaa ja lämmittää niin, että viikossa vilahtaa kesä tuoksuineen. Ja kesässä on niin sanomaton lämpö ja riemua niin paljon, että vieras havahtaa haudastaan ja näkee äsken routaisen maan kukkivan ja tuntee suvituulen puhaltavan.
Semmoista kesää odotellessa ei mieleni jäykisty, ei toivoni kuole eivätkä onneni unelmat unohdu. Sillä sinua minä rakastan, Pohjola, sinun vaalealle valollesi uskon sieluni salaisuudet.
KULLAN KOTI
Suuren, sinisen järven rannalla oli kultani koti.
Talvisin kuljin sinne hiihtäen valjuina tähtiöinä, kun revontulet roihusivat suurten vaarain laella. Siitä tiesin kulkuni ohjata, kun revontulten näin syttyvän korkean Kontiovaaran takana ja leviävän kalpean kellertävinä yli koko sen maailman, jossa kultani koti oli suuren ja sinisen järven rannalla. Välisti, kun tähdet katosivat eivätkä revontulet syttyneet, kun taivas pimeni tummaksi ja pitkän pitkä ja pimeä Pohjolan yö oli edessäni, eksyin ladulta, jonka oli utukka puhaltanut umpeen. En saanut merkkejä maista enkä voinut tähtiin turvata, en nähnyt revontulien syttyvän korkean Kontiovaaran takana enkä mitään viittaa tiennyt sinne, missä oli kultani koti. Yövyin kuusen juurelle aamun ensimmäistä vinkkaa odottamaan…