Tuomas Härkösen hyväksi ei ole sittemmin mitään puhetta valmistettu.
Työ ja aika kypsentävät miehen. Tuomas Härkösenkin mieli tasaantui, ruumis varttui, vaikka sielu välisti sairastikin. Hän tunsi hyvin yksinäisinä iltoina, kun työstä palattuaan joutui silmäilemään sanomalehteä ja näki entisten toveriensa edistyvän, että oli hurjuudellaan menettänyt sen elämänsä uran, jolla hänellä olisi voinut olla niin loistava tulevaisuus. Joskus se kirveli mieltä, mutta hän oli kerran päätöksensä tehnyt, eikä sitä käynyt enää katuminen eikä muuttaminen. Kaiken kuntonsa hän käyttikin työhön ja edistyi jättiläisaskelin alallaan, tehden talostaan paikkakuntansa mallikelpoisen.
Vuodet vierivät nopeasti. Entiset toverit olivat tulleet ylioppilaiksi ja jatkoivat lukujaan Helsingissä. Ei ollut kummaltakaan puolelta lähestytty. Toverit eivät olleet riviäkään lähettäneet Tuomaalle, eikä ollut Tuomaskaan puolestaan mitään virkkanut.
Mutta kerran kesällä ajaa karautti kolme valkolakkista herraa Tuomas
Härkösen pihalle.
Ne olivat Kinnas, Plösö ja Lalli.
Siitä tuli hauska kesä heille kaikille. Iltaisin, kun he puutarhan huvihuoneessa asettuivat totia juomaan, he muistelivat ollutta kouluaikaa ja poikavuosien elämää.
"Jos sinä Tuomas sentään olisit Helsinkiin asti päässyt… sitten sinä vasta olisit nähnyt… Mutta se on kulkenut ympäri koko maan tuo sinun viimeinen urotyösi… kuinka sinä iskit karsserin akkunat säpäleiksi ja hyppäsit vapauteesi… Ja onnen poika sinä olet! Terve, veikko!"
Ja Lalli, joka aikoi papiksi, piti yön tullessa kauniin puheen isännälle. Ja he innostuivat kaikki, joivat maljoja menneille muistoille ja pitivät puheita.
He viipyivät syksyyn asti talossa ja mellastivat mielensä mukaan, hakkailivat talon piikoja, hätyyttelivät kylän neitosia, tekivät häiriötä niityllä, ja Tuomaan täytyi uhrata monta kirkasta poutapäivää, pitääkseen seuraa vierailleen.
Kun he syksyllä lähtivät, evästi Tuomas heitä rahalla ja eväskontilla. Ja he lupasivat aina muistaa ja toivoivat Tuomaan tulevan heitä tapaamaan, kun hekin saavat oman kodin.