Miehuutta uhkui mieleni, paisuvaa voimaa suonissani tunsin ja sinne pyrin, kunne unelmani vetivät. Mutta aina oli taloton taival edessäni ja kupeillani kuumat asteet. Aina kallio siinä, jossa luulin lammen silmän päilyvän, aina vastale siinä, missä piti olla vuolas virta, ja kivi siinä, jossa pehmoista helmaa toivoin…
Kallio mursi voimani, vastaleessa nuoruuteni parhaat päivät hupenivat, ja kivellä illoin itkin, kun kaivaten kultani pehmoista helmaa odotin…
Miksen nyt ilolla jättäisi nuoruuttani, joka paljon lupasi ja katkeran muiston jätti jälkeensä! Miksen iloiten luovu kiipeämästä vastaletta ja kapuamasta kaljua kalliota?
Sanon sinulle hyvästi, nuoruuteni, lemmetön ja kylmä. Hellitän joustavan mieleni toiveista ja unelmista ja viskaan hyistä hyhmää haaveilleni…
Mutta vielä on tylsyneen sydämeni kammioissa aavisteleva, tuskallinen kaipuu. Se ei ole raju eikä rauhaton, ei vimmaa täysi eikä salamoiva. Se on kuin tumma, tähdetön talvinen taivas, joka kertoo valoa tuntemattomista maailmoista…
Valoa vartoo aavisteleva kaipuuni, onnea kärsivä sydän ikävöi. Tuletko koskaan?
Tule hetkeksi ja anna minun kerran tuntea tuulahdus elämän suuresta onnesta… anna aavistus ihmiselämän onnen päivistä…!
Minä olen sinua varten säästänyt kaiken hellyyteni ja parhaat sydämeni tunteet. Tahdon verhota sinut kaihoni vaipalla ja rakastaa sinua niin, että saat tuntea nuoruuteni voimia… Nyt minä sinua enimmin kaipaan, kun pettyneenä kivelle pääni kallistan. Tule, salli minun kertoa kuluneen nuoruuteni päivät, lupaa itkeä ja ikävöidä…
Olen sinut nähnyt, olen ohitsesi kulkenut. Silmiesi syvällisessä loistossa luulen nähneeni sen maailman, jota ikävöin. Luulen sinun säälivän ja surkuttelevan… Olet unieni suloinen enkeli, pimeiden öiden valo ja päivieni elinvoima. Olet hyvien henkien lähettämä sitä vartoomaan, kun nuoruuteni menetän ja puhallan haaveeni pois.
Voiko sydämesi koskaan aavistaa, mitä nuoruuteni vei ja mitä vielä toivoin?