Tapasin hänet pari päivää ennen kuin hänen oli määrä mennä kenraaliharjoitukseen. Hän oli huolissaan, sillä häneltä puuttui tahtipuikko.
"Enkö näytäkin joukon johtajalta… katsohan… ja katso silmiä ja huomaa kuinka hiuksien tulee olla", sanoi hän ja näytti, lyijykynä kädessä, kuinka tahtipuikkoa liikutellaan…
Totta tosiaan. Kyllä hän epäilemättä oli syntynyt säveltäjäksi. Tukka pystyssä kuin harjakset, silmät säkenöivät, vasen käsi kupeella kuin siipiponka ja koko muu olento notkuvana ja väräjävänä…
"Huomaa nyt… katsos… näin tulee käden olla kupeella… näin pitää vartalon notkua, ja näin on tahtipuikkoa pideltävä… Mutta mistä hemmetistä saan tahtipuikon…?"
"Eikö joku nikkari osaisi sellaista sorvata", esittelin minä.
"Kas vain! Kun en ole sitä hoksannutkaan! Et sinä taidakaan olla niin tyhmä kuin näytät", kiitteli hän minua.
* * * * *
Tahtipuikon hän oli saanut. Se oli osunut tulemaan tarpeeksi pitkä ja tarpeeksi paksu. Mutta huolissaan hän oli taas, ja kenraaliharjoitus oli juuri tulossa. Tahtipuikko oli näet puunvärinen. Se täytyi saada mustaksi, vaikka henki menköön. Nauraisivathan sille harakatkin… Ja jokainen näkisi, ettei se ollut Saksasta, mistä hän oli sanonut odottavansa tahtipuikkoa.
"Mutta kun ei pidä oleman maalaria koko kylässä, ei koko pitäjässäkään… Tämä on surkeaa perukkaa… pois minä täältä lähden… lähden Helsinkiin taiteen hehkuvaa ilmaa hengittämään… Voi tätä kurjaa maaseutua… Voi leivätöntä Lappia…"
Koetin tyynnyttää häntä.