Mutta mielessään sentään jokainen päätti, että viedä sinne silti pitää, vaikkei aiokaan.
Mikkolan Villen, joka oli pitäjän teurastaja, mainio knapsu ja kimeä-ääninen huiskale, sanottiin olevan paraan lehmäkeksin niillä mailla, niin että tiesi, koeteltuaan lehmää kylkeen, täsmälleen sanoa monenko litran lehmä se oli.
Ja Ville tiesi ja tunsi koko Heinäkylän karjankin; siksi monta kertaa hän oli pistäytynyt kylän navetoissa lypsytaitoaan näyttämässä. Muutenkin hän oli tietomies, ja moni piti häntä viisaanakin. Herrain kanssa hän oli hyvä tuttava ja kuului olevan niidenkin agronoomien ystävä, jotka nyt tulevat palkintotuomareiksi.
Moniaita päiviä ennen näyttelyä kysyttiin Villen mieltä, ja hän vastasi:
"En minä usko, että tämän kylän lehmistä annetaan yhdestäkään ensi palkintoa."
Mutta siitä nousi tuima keskustelu ja hirmuinen huuto.
Ison Herralan Taavetti huusi Villelle melkein korvan juuressa, kämmeniään yhteen iskien:
"Sen minä sanon, että kauan saavat ajaa agronoomit ennenkuin löytävät sellaisen lehmän kuin meidän Kullankukka… Kun viisitoista litraa lypsää vahetonta maitoa kantamisen jälkeen… ja jollei se palkintoa saa… niin…"
Ja Lintulan hoikkasäärinen isäntä huusi yhteen ääneen Herralan Taavetin kanssa:
"Entäs meillä Reesantti… Nytkin kun poiki, niin neljä kertaa on lypsetty päivässä… ja lehmä lihava kuin tunkio ja karva kuin silkki…"