"Petoja ovat", sanoi Hanna melkein soinnuttomalla äänellä. "Petoja ovat olleet Pertulle oman kylän miehetkin. Juoppoja ja saamattomia kyllä autetaan, mutta rehellistä miestä ei auta kukaan!"
Mutta eivät nousseet kyyneleet Hannalle silmiin, kasvonpiirteet kovenivat, ja suupielet saivat tiukan juonteen. "Minä olen sen aikaa aavistanut", jatkoi hän Kustaavan itkiessä. "Olen nähnyt sen kyläläisten silmistäkin, niidenkin, jotka lukeutuvat kristittyjen joukkoon. Ei ole ollut Perttu heille mieluinen, vaikka on koettanut parhaansa. Kadehtineet ovat häntä. Eivät olisi suoneet Pesolan häntä neuvovan. Kadehtineet ovat Karhusuon viljelystä, kadehtineet hänen puutarhaansa ja turnipsimaata, josta Pesola toimitti Pertulle palkinnon… Ei olisi mies parka saanut mitään yrittää, ei ainakaan olla missään etevämpi kyläläisiään… Miehissä mies autetaan, miehissä mies sorretaan… En ole tahtonut koskaan Pertulle sanoa… niinkuin olen nähnyt ja kuullut…"
Jokijalasta tuntui kuin Hanna olisi kohdistanut moitteensa häneenkin.
Ei ollut hän koskaan Pertulle muuta pyytänyt eikä toivonut kuin hyvää.
Oli usein Pertulle puhunutkin, että kun ei ollut varmuutta… niin
saattaisi tapahtua, että hän ei saisi mitään kovasta työnteostaan…
"Ei ole Perttu tiennyt velkoja niin suuriksi, isä ei ole koskaan niistä puhunut eikä äitivainajakaan tiennyt", nyyhki Kustaava.
"Niin minäkin uskon, ettei ole tiennyt", sanoi nyt Jokijalkakin. "Sen näkee siitäkin, ettei korkoja ollut maksettu yhdeksään vuoteen muille kun Koskenniskan Aukustille. Kun semmoiset summat hakkaavat korkoa yötä päivää, niin kyllä niistä summaa karttuu…"
Kustaavalle tuli kauhea hätä. Nyt alkoi hänkin ymmärtää, miten velat olivat syntyneet. Heidän, vanhempain lasten oli syy ainakin osaksi. He olivat taloa köyhdyttäneet — hänkin pyytämällä aina apua, — mutta varsinkin Erika, joka oli vienyt, mitä seinistä irti sai, ja otti isän nimeen velkoja. Samoin veljet, jotka olivat Amerikassa, ja nämä toiset, jotka kuljeksivat kulkurina…
"Mutta omin lupini en minä ole mitään ottanut, vaikka Jumalan eteen heti tulisin", hän huusi itkun seasta, aivan kuin olisi hulluksi tullut. "Ja Perttu on aina ollut minulle niin kovin hyvä… ja lapsilleni kuin paras isä…"
"Älähän nyt itke, Kustaava!" alkoi Hanna lohdutella epätoivoista Kustaavaa. "Kun Perttu on tähän asti ollut hyvä sekä sinulle että lapsillesi, ei hän sinua ihmisten pilkattavaksi jätä vieläkään. Henkeä ei saa Lommakaan, vaikka muun pois viepi…"
Hetken kuluttua, kun Jokijalka alkoi selitellä ja moitiskella Israelia siitä, että tämä ei, kun vielä oli terveenä, paremmin valvonut Pertun etua, vaikka tiesi velkansa niin suuriksi, sanoi Hanna halveksivasti:
"Velka on velka, ja se on tietenkin maksettava. Mutta mitä arvelette oman kylän miehistä, jotka myyvät velkakirjat Lommalle, että tämä pääsee ryöstämään puille paljaille. Se taitaa olla sitä oikeaa lähimmäisen rakkautta…"