Sen vanhimman Israelin elämä oli ollut rikollista ja julmaa, niin olivat vanhat muistelleet. Peto oli ollut mieheksi, varas ja huorintekijä, ja eräälle Norjan matkalle oli jäänyt.

Oli kerrottu, että siellä oli mestattu…

Nykyinen polvi ei enää tuntenut kertomusta Viraniemen vanhimmasta
Israelista, mutta Jokijalka oli sen nuorena kuullut isävainajaltaan…

Miettiväisenä hän käveli kotiaan ja tunsi kummallisen väsymyksen raukaisevan ruumistaan.

Kun Kustaava oli tyyntynyt, läksivät he yhdessä Viraniemeen. Hannan kasvoilla kuvastui päättävä, rohkea ilme, semmoinen, joka uskalsi katsoa vaivoja ja vastuksia vasten silmiä milloin ja missä hyvänsä. Äskeinen kalpeus oli kadonnut, posket punoittivat ja silmät loistivat. Rivakasti hän työnsi sauvoilla suksiaan Viraniemeen päin, johon Vaaralasta, poikki peltojen, oli miellyttävää myötälettä. Kömpelömmästi työnsi Kustaava perässä, myötäleissä sauvoillaan kynsien vauhtia vähemmäksi.

Sillä välin oli agronoomi Pesola saapunut taloon. Hän oli luentomatkalla ja poikennut Perttua tervehtimään, niinkuin ennenkin aina kulkiessaan. Venni-pojan katkonaisista puheista hän oli saanut selville, mitä talossa oli tapahtunut ja että Perttu oli tukkimetsässä.

Kun naiset saapuivat pihalle, näkivät he Pesolan seisovan pirtissä, ikkunan luona, pihalle katsellen.

Pesolan mieli oli mennyt kovin pahaksi, ja kun hän nyt Hannalta ja Kustaavalta kuuli, mitä teitä Lomma oli käyttänyt perille päästäkseen, oli hän aivan suunniltaan. Hän piti Perttua ystävänänsä ja toverina ja miehenä, jolla oli paljon edistyksen mahdollisuuksia kaikilla aloilla.

"Kumma mies, kun ei minulle mitään syksyllä virkkanut, kun yhdessä kävimme Särkirovassa ja niin paljon puhelimme asioista", ihmetteli hän.

"Ei hänellä ole ollut tapana huolistaan kenellekään puhua", sanoi
Kustaava.