"Jo silloin oli Särkirovassa petäjiä pilkottu… eikä Perttu puhunut mitään… Minä luulin, että hän oli itse pilkkonut…"
"Ei ole siitäkään mitään puhunut, mutta on se näkynyt, että suuret kiusat häntä rasittavat", virkkoi taas Kustaava.
Pesola käveli edestakaisin lattialla. Hänen mielensä oli katkera ja kuohuksissa. Oli kovaa, että Pertun kaltaiselle uurastajalle piti noin huonosti käydä! Eikö olisi ollut mitään keinoja, joilla olisi voinut estää…! Jos hän syksyllä olisi tiennyt… olisi hankkinut metsänostajan vaikka mistä…! Sen vuoksi oli Perttu niin hajamielinen, ettei välisti kuullut, vaikka mitä olisi kysynyt… Poika parka! Hänen unelmansa Karhusuosta, Viinamäestään ja puutarhastaan…! Kuinka jaksaneekin elää…
"Jos olisi puhunut minulle… niin luulen, että olisi se semmoinen mies löydetty, jolta olisi saanut rahaa", sanoi hän.
"Ei arvannut Perttukaan, että Lomma niin pian ja sillä tavalla rynnistää… Ei suinkaan olisi lähtenyt kauas kiveliöön tukinajoon, jos olisi tiennyt", selitteli Kustaava.
"Niinpä voi olla. Poika parka! Hän luotti työhönsä…."
"Niin tekikin", puuttui puheeseen Hanna. "Luotti siihen, että maa kyllä viljelijänsä elättää… Kauniisti tulivat hänen vaivansa palkituiksi. Mutta on maailmassa sijaa vielä… on maa, jossa maksetaan palkka kullassa ja hopeassa."
Hannan ääni oli katkera, ja hänen suuret siniset silmänsä iskivät tulta. Pesola ymmärsi hyvin, mitä Hanna tarkoitti, mutta ei osannut hänkään siihen mitään vastata.
"Tämä oli Perttu paran kovaa kohtaloa", lausui hän jotakin vielä sanoakseen. Ja kun ei Hannakaan enää mitään lisännyt, jatkoi Pesola:
"Ihmiselämä ja sen tarkoitukset ovat ongelmia, ja joskus näyttää, ettei mikään voima estä ihmistä kohtaloonsa kompastumasta. Mutta siitä olen varma, että jos on olemassa suurempi henki, joka johtaa elämäämme täällä ja jakaa kullekin osansa mukaan, eivät Pertun urhaukset ole menneet hukkaan…"