On taas touon aika, valon, ilon ja riemun aika polopohjolassa. Vaahtoisin sieraimin, hulmuavin harjoin on kevät nytkin saapunut. Porevedet nousivat rannoille, nostivat kovat talviset jäät paikoiltaan ja survoivat neliöiksi. Talven lumet kohisivat koskina vaarojen la'ilta ja korpien notkoista alas valtaväylän paisuvaan uomaan. Yötä päivää sulatti, vedet pauhasivat, virrat myllersivät pyörteissä keltaisena vaahtona ja tunnustelivat keväisiä voimiaan… Jo on lehti puuhun puhjennut, jo ovat muuttolinnut saapuneet, pääskynen viimeiseksi. Valoa, lämmintä ja lempeyttä tuntuu olevan maailma täynnä, ilo ilmojen linnuilla, rauha maassa, ja rauha ja sunnuntai ja päivä, kirkkain ja ihanin, keskellä sydänyön hetkeä.
Yö on, mutta ei ole päivä maillaan, eivät nuku linnut, käki kukkuu. On niin hiljaista ympäristöllä, on tyyntä ilmassa, ja korkea, pyörryttävä taivas on sininen, kevään harson peittämä.
Kirkkomaan tuuheiden kuusien ja petäjien välitse kävelevät Perttu ja
Hanna.
Perttu on tahtonut vielä kerran käydä vanhempainsa haudalla ennenkuin lähtee vieraalle maalle. Vanha Israel makaa hänkin jo haudassaan, vaimovainajansa vieressä. Kun kevään ensimmäiset lämpöiset päivät tulivat, nukkui vanha saarnamies ikuiseen uneensa, hiljaa ja huomaamatta. Hanna on toimennut hänet täällä hautaan. Perttu on vasta juuri palannut siltä retkellään, jolle ennen joulua jo meni. Mitäpä olisikaan ollut hänellä enää täällä tekemistä! Tukkien matkassa on tullut ja lautalla eilen Viraniemen rantaan laskenut. Siinä on noussut maihin ja Hanna on ollut vastassa.
Pertun kasvot ovat laihemmat kuin vuosi sitten, ja hän näyttää paljon vanhentuneelta. Silmäin alle on ilmaantunut tummat juovat, ja liikkeet ovat kuin väsyneemmät. Hanna vain on virkku ja sukkela, ja hänessä on kuin jotain hermostunutta kiirettä, niinkuin pelkäisi jostakin myöhästyvänsä tai jotakin kadottavansa.
"Kumma on, että sittenkin olen jaksanut elää tämän päivän", sanoo
Perttu, ja he istuutuvat kuusen alle, jonka vieressä hauta on.
"Kun pääsemme pois täältä, pois Viraniemen näkyvistä, tulee sinun paljon helpompi ollaksesi ja elääksesi", vakuuttaa Hanna ja painaa Pertun kättä.
"Tuleeko minusta entistä miestä koskaan!" epäilee Perttu. "Pois meidän pitää joutua… pois hyvin pian… Joka hetki, jonka viivyn, on kuin kuoleman tuskassa,.. Ymmärrätkö minua, Hanna, rakkaimpani?"
Hanna painautuu hänen rinnalleen ja ratkee itkemään.
"Minä tiedän sinun tuskasi, tunnen sen selvään… Siksi kiirehtikäämme!
Kaikki on valmiina lähtöön…"