"Kun minä vain vielä paranisin entiseksi mieheksi…"
"Paranet, paranet… Luota minuun! Perttu, rakkaimpani!"
"Mitä sanoisi äiti, jos saattaisi puhua haudastansa…?"
"Käskisi paeta pois ihmispetojen keskeltä…"
"Muistatko, kun äidin hautauspäivänä täältä tulimme! Olin silloin verevä, toivova mies… Nyt…"
"Nyt olet sama mies vielä! Yö on pian puolessa. Joutukaamme! Rohkaise luontosi! Ajattele, että olen luonasi, vieressäsi! Ystävä, jota et vaihtaisi maailman tavaroihin…"
"En vaihtaisikaan… Jääköön kaikki, kun sinut olen saanut.
Oikeastaanhan minun pitäisi olla iloinen ja kiitollinen nyt…"
"Unhota entisyytesi… työsi, tuskasi ja särkyneet unelmasi… Nyt vasta ruvetkaamme elämään!"
He saapuvat tielle, joka kulkee Viraniemen ohi, rantatörmän ja kartanon välitse. Perttu tuijottaa tiehen, jolle vasta on ajettu kellertävää someroa. Uskottelee itseään ettei näe muuta kuin tien someron ja nurmea työntävät pientareet molemmin puolin. Mutta hän näkee kuitenkin. Näkee Viinamäen, jonka vieras on kyntänyt ja kylvänyt, lepokivensä ja sen takana kasvattikuusikkonsa… Ja alempana vainiolla tummanvihreitä timoteisarkoja…
Miksi näkee, vaikka koettaa päätänsä painaa rintaan, ummistaa silmiäänkin ja kävelee niinkun tulinen hiillos jalkain alla polttaisi! Mutta sittenkin tuntee ja näkee… näkee että puutarha työntää rikkaruohoa… ja suuri oksa riippuu revittynä isoimman tuomen kyljestä… Se tuomi kävi ensiksi kukkaan…