Ei näy ketään kylän raitilla liikkeellä, mutta siellä täällä talojen pihoilla näkyy jokunen ihminen liikahtavan, renki tai päiväläinen, joka vasta myöhään on palannut työstä.
Tie tekee mutkan, niin että Viraniemi jääpi toisten talojen taakse, mutta Viinamäki näkyy vieläkin.
Pertun tulee vähän helpompi olla, tuntuu kuin suuri paino putoaisi hartioilta ja kuin saattaisi nyt keveämmin hengittää…
"Jo olemme pian Vaaralassa. Siellä odottavat meitä Kustaava ja isä.
Hevonen ja kaikki ovat valmiina", sanoo Hanna.
"Aikoiko Jokijalka tulla?"
"Aikoi tulla."
He hiljentävät kävelyään. Perttu on kalpea kuin sairas, ja hänen silmänsä kiiltävät kummallisesti. Äänikin värähtelee puhuessa.
"Tyynny jo, ystäväni! Maailma on suuri ja avara, ja itse me olemme onnemme seppiä…"
"Minun onkin jo helpompi olla… Mutta joutua meidän pitää… Mikä ihmeellinen yö, valon ja ilon keskellä… taivaan valon ja taivaan ilon keskellä…"
Silloin juuri he saapuvat Vaaralan tienhaaraan ja lähtevät nousemaan taloon.