Hanna saa vaivoin kiljahduksensa pidätetyksi, kokoaa kaikki voimansa ja sanoo:

"Eivät he sitten Viraniemeen päässeet kumpikaan."

"Eivät päässeet", sanoi Jokijalka, sammunutta piippuaan imien.

* * * * *

Visavaaran harjulle noustessa, siihen, jossa oli kylän raja, silmäsi Perttu vielä taakseen. Sieltä näkyi kotikylä ja suuri, saaririkas ja vihannoiva suvanto, auringon alkaessa kohota pohjoisten maailmojen vaarojen takaa… Hopeasaaren heinikot välkkyivät aamukasteessa, ja suvannon pinta kumotti kullalta…

Mutta koko itäinen maailma, suuri, siintävä kiveliö, näytti vielä nukkuvalta jättiläiseltä.

Pertun katse jäi sinne päin, ja taas hän muisti sitä, minkä aina oli muistanut, kun tämän harjun yli kulki… Oli maita ja metsiä, korpia ja lihavia soita! Olisi siinä leivälle sijaa kasvaa, olisi työtä tuhansille!

Ja Perttu oli taas näkevinään, kuulevinaan, oli tuntevinaankin, että erämaa ikävöi asukastaan, korpi kuiski kuokkijaansa ja kova kiveliö raivaajaansa…

Milloin ehtisi sinne kuokka, milloin aukaisisi aura soiden selkiä ja halkoisi karhi korven lihavaa mätästä!

Olisi työtä, olisi elämää Pohjolassa… kun parhaiden poikien hiki ei valuisi vieraalle maalle.