Hänen oma uskonsa oli vilpitöntä ja järkähtämätöntä, ja ne, jotka häntä kuuntelivat, saivat voimia hänen saarnoistaan. Vuodet ja vuosikymmenet kuluivat nopeaan, niin ettei hän huomannutkaan lastensa kasvaneen ja talonsa jääneen hoidotta. Pyhässä innossaan ja varmana asiansa oikeudesta hän ei huomannut, että se pyhä innostus, joka ensi alussa heränneitä kirkasti, alkoi vähitellen laimeta ja muuttua. Ei hän havainnut sitäkään, että suurina seurailtoina, joina kaukaisia uskovaisia majaili hänen kodissaan, pahahenki oli rakentanut kappelin hänen oman talonsa tanhuville. Myöhemmin hän näki yhden ja toisen heränneen lankeavan takaisin syntiseen elämään, mutta hän piti sitä vain Herran varoituksena ja alkoi vielä voimakkaammin julistaa Jumalan sanaa.
Ja vaikka hän näki omien lastensa, joita hän ei jaksanut pitää kurissa, elävän maailman elämää ja lihan himossa, ja tiesi velkakuormansa kasvavan ja talon kulkevan häviötä kohden, kiitti hän kuitenkin Herraansa ja otti kaiken pahan lahjana Häneltä.
Sitä mukaa kuin hänen sielunsa irtautui kaikesta maallisesta niin tarkoin, että hän ei välittänyt mistään, mikä koski maallisia oloja, sitä mukaa suureni ja paisui hänen ilonsa tulevaa autuasta elämää ajatellessa. Vanhemmiten hänen uskonsa muuttui jonkinlaiseksi sairaalloiseksi mielenliikutukseksi. Kaikki lapsensa, paitsi nuorinta poikaansa Perttua, hän oli tuominnut helvettiin ja uskoi vahvasti, että Jumala vasiten, hänen kurituksekseen, oli tehnyt ne jumalattomiksi.
Hänen vaimonsa Rebekka, joka oli samaan aikaan herännyt kuin hän itsekin, oli luonteeltaan peräti siivo ja alamielinen. Hän seurasi miestään kaukaisilla retkillä Lappiin asti, ja seurailtoina hän aloitti virrenveisuulla miehensä saarnan ja taas sen samoin lopetti. Niin he olivat yhdessä kulkeneet Jumalan sanaa julistamassa monina pakkastalvina, ja koti oli palvelijain ja lasten hallussa.
Mutta sitten kun syntyi tämä nuorin lapsi, Perttu, eivät he enää pitemmille matkoille lähteneet. He kuulivat vain sanomia, että vanhat, totiset kristityt kuolivat pois toinen toisensa perästä ja nuoremmat lankesivat, ja ettei uusia enää sijalle ilmestynyt. Suuret kokouksetkin olivat loppuneet, ja vain harvoin kerääntyivät kylien vanhimmat yhteiseen illanviettoon Jumalaansa palvelemaan.
Kaiken tuon, ja lisäksi sen, että koko laestadiolainen liike oli sammumaan päin ja että uskoon oli ilmaantunut eri katsantokantoja, jopa lahkojakin, kuuli ukko Israeli karvastelevin mielin. Mutta hänen oma uskonsa ei häntä jättänyt, ja senvuoksi hänen loppuelämänsä muuttuikin yhdeksi ainoaksi kiitosvirren veisuuksi.
Semmoisessa kodissa kasvoi Perttu, ankaran isän ja lempeän äidin hoidossa.
Tämän Perttu Viraniemen elämänvaiheita tässä kuvauksessa kerrotaan.
I.
Talon laajinta ja parasta peltoa, Viinamäeksi nimitettyä, oli Perttu kevätkylvölle valmistamassa.