Kevät oli tänä vuonna tullut tavattoman varhain, ja touon aika näytti lupaavalta. Vappuna jo loi valtaväylä jäänsä erinomaisempia vahinkoja tekemättä. Sadetta ja lämpöisiä, päiväpaisteisia päiviä oli sittemmin riittänyt, niin että kesä kerrankin näytti tulevan kertomatta. Ei muistanut Perttu näin varhaista kesän tuloa, eivätkä sitä muistaneet vanhemmatkaan miehet.
Viinamäen pelto lähti talon navetan takaa ja nousi takalistolle päin loivana myötäleenä. Mutta metsän rantaan, johon pelto päättyi, oli polulta jyrkkää vastaletta, jossa hevonen sai ponnistaa kaikki voimansa ennenkun pääsi vaon päähän. Siinä olikin sitten, joka vaon käytyä, lepohetki sekä miehelle että hevoselle.
Siihen Perttu nytkin vanhan Laukkinsa pysähdytti, korjasi harjaa länkien alta ja puhutteli kehoittavasti vanhaa, uskollista kumppaniaan. Itse hän istahti kivelle, joka oli metsän puolella piennarta ja jossa hän aina jalkaansa levähdytti kyntäessään, kylväessään ja karhitessaan.
Se oli jo käynyt rakkaaksi tuo kivi Pertulle, sillä siihen liittyi muistoja varhaisimmilta lapsuusvuosilta. Siinä oli ennen leikitty, pidetty nuotiota sekä sen kupeella että päällä, ja siinä aina marjaan mennessä käytiin Tapiolta runsaasti marjoja pyytämässä ja huudettiin tuulen jumalalle, että antaisi tuulten puhaltaa, etteivät sääsket hätyyttelisi marjamiehiä. Ja siinä samalla kivellä kerrottiin ennen muinoin, kun nykyinen Viinamäen pelto vielä oli metsän peitossa, haltiain halla-aamuina varjelleen peltoja. Mutta nyt olivat haltiat loitonneet etemmäksi takalistolle, kun Viinamäki oli peltona.
Kiven päälle Perttu nytkin kiipesi, haki tupakkavehkeensä esille ja sytytti piippunsa. Hän oli vankka, pian kolmikymmenvuotias mies. Hartiat olivat leveät ja hiukan kumarat, silmät suuret, surumieliset, ja hiukset vaaleat. Ylähuulessa oli vähän kevätahavan panemaa partaa, joka oli vaaleampaa kuin kulmakarvat. Kädet olivat vankat, kämmenet leveät ja känsäiset. Sormet olivat nyt, kovan kevätkynnön aikana, niin kangistuneet, etteivät olleet tupakkakukkaroon sopia. Ja tupakkaa piippuun pannessaan Perttu vaipui omiin ajatuksiinsa.
Eivät hänen ajatuksensa olleet hauskoja, eivätkä hänen toiveensa valoisia. Ne eivät olleet sen valoisemmiksi tulleet, vaikka hän aina toivoi ja toivoi. Yhdenlaista epätietoisuutta oli hänen elämänsä ollut lapsuudesta asti, eikä hänen onnensa aurinko näyttänyt nousevankaan, ja nyt hän pian olisi kolmenkymmenen. Vuodet olivat kuluneet niin kumman nopeasti, toinen seurasi toistaan, mutta hänen elämälleen ne eivät tuoneet minkäänlaista muutosta. Jouluna hän arveli: minkähänlainen on maailma ja minun elämäni ensi jouluna. Ja kun joulu tuli, oli hänen elämänsä samanlaista. Touon aikana hän mietti: minkälainen lienee tulevana vuonna kylvön aika… kylvänköhän minä silloin… Ja kun tuli kylvönaika ja hän taas oli kylvämässä, ei mitään sellaista ollut tapahtunut, joka olisi vienyt häntä likemmäksi toiveittensa toteutumista.
Mutta saatuaan piippunsa syttymään hän jouti silmäilemään alas jokilaaksoon, kylälle ja taloihin, jotka sopivat tänne korkealle mäenrintaan komeasti näkymään. Ilta oli ihana, tyven, päivä lännen ilmoille kallistumassa. Tulvillaan, keväisiä voimiaan uhkuen, virtaili vielä valtaväylä, kuljetellen tuntureilta kirkkaita vesiä. Keväistä voimaa se näytti uhkuvan, kun rantatörmien tasalla vesi virtaili, virtaili hauskasti sivu kotokylän aukenevalle suvannolle loitommaksi. Siinä olivat kylän talot jokitörmällä, mikä etempänä, mikä likempänä törmän kamaraa. Pertun koti, Viraniemi, oli ylimmäinen talo niemen nenässä, joen polvekkeessa. Täältä mäeltäkään ei ollut joen polveen, siihen missä joki maahan pisti, kuin muutamia hyviä kivenheittoja.
Kevätkylvöjen teossa oltiin joka talossa. Missä kynnettiin, missä kylvettiin tai karhittiin. Kiirettä ja hoppua näytti kaikilla olevan. Siemen oli saatava maahan, sillä nurmea työnsi jo pellon piennar, ja koivun urpu pyrki puhkeamaan.
Ilta-aurinko valaisi miellyttävästi kylän taloja ja mäen rinteellä olevia peltoja. Ilmassa tuoksui vereksen mullan ja nuoren lehvän lemua. Mutta Pertun mieli oli raskas ja painava. Miksei hänkin iloinnut ja toivoa täynnä riemuinnut nyt, kun paisuva kevät oli käsissä ja luonto uuteen kesään heräili? Ja miksi ei ollut nyt hauskaa hänelläkin, kun oli parhaillaan kylvön aika ja taivas ja maa näyttivät lupaavilta…?
Ei ollut näin raskasta kylvönaikaa Pertullakaan ollut moneen vuoteen. Oli ollut hyvinkin rattoisia touonaikoja. Silloin varsinkin, kun toivoi kerran pääsevänsä omaksi herrakseen ja uskoi saavansa palkkansa monien pitkien ja raskaiden vuosien työnteosta.