Siinä oli kotitalo, tässä ympärillä hänelle rakkaiksi käyneet pellot, jotka hän oli omin voimin laittanut hyvään kuntoon. Kiviä oli pelloilta poistanut, isoja lantatunkioita valmistanut, niittyä perannut. Oli hän koettanut korjailla rakennuksiakin vähillä varoillaan. Navetan oli laudoittatanut aivan hiljan, ja pirttiin oli vasta tänä keväänä tehty uusi muuri, mutta monta paikkaa oli korjaamatta, monta rakoa odottamassa. Olisi tarvinnut maalata koko talon rakennukset punaisiksi ja saada asuinrakennukseen uudet ikkunat…
Jos olisi kuitenkin ollut viisaampaa ja hänelle itselleen parempaa, että olisi tehnyt niinkuin olivat tehneet vanhemmat veljet. Miehiksi tultuaan olivat menneet yhtiön töihin ja jättäneet talon työt huiskin haiskin. Kaksi velimiestä oli Amerikassa, toiset kulkivat vieläkin tukkitöissä ja kävivät talvisydämen aikana entisessä kodissaan, hakemassa ruokaa ja lämmintä… Kelvottomat ja laiskat!
Olisivat pysyneet kotona, olisi miehissä työtä tehty… Peltoja olisi voinut laajentaa, niittyjä lisää raivata… Ja jos olisi saatu vielä velka maksetuksi Lommalle, niin olisi saatu itse tehdä heinät Hopeasaaresta, jonka koko heinänkasvu nyt vuosittain meni Lommalle rahalainan koron maksuksi…
Talon paras ja heinävin niitty… Karja olisi saatu lukuisammaksi ja tulot siten suurenemaan. Mutta veljet olivat vain moittineet vanhaa ja vaivaista isää ja sanoneet, ettei tässä velkapesässä kannata työtä tehdä, kun ei mitään koskaan saa palkakseen… Ja niin he menivät ja jättivät… jättivät pellot, kevätuiton aika kun oli, kylvämättä, vaikka tiesivät, ettei isä kyennyt ja että työväestä oli puute… Monta semmoista hetkeä oli Pertulle jäänyt mieleen, ja hän muisti, kuinka hän jo pahaisena poikana ajoi lantaa pelloille ja koetti opetella kyntämään.
Olivat nytkin niin ikäviä ajatella ne entiset ajat, että melkein teki mieli itkeä…
Mutta sitten tuli vähän hauskempia aikoja, ja hänen intonsa maatyöhön kasvoi sitä mukaa kuin hän näki, kuinka kiitollinen maa oli hänen työnteostaan. Isä ja äiti kiittelivät, ja äidin toivo oli kokonaan kohdistunut häneen, nuorimpaan poikaansa. Häneen luotti ja hänestä toivoi vanhuutensa turvaa…
Vanha, kivuloinen äiti raukka!
Pertun piippu oli sammunut, hän heräsi mietteistään, ja melkein kuin kammoissaan, että oli niin kauan levähtänyt, hän nopeaan laskeusi kiveltä ja alkoi kyntää. Hän ehtisi tänä iltana saada Viinamäen kynnetyksi, ja yön tullen hän kylväisi… Yöllä oli hauska kylvää… Oli tyventä ja valoisaa, ja yörastaan laulu ilahdutti mieltä.
Väsymys alkoi tuntua hänen jäsenissään, sillä hän oli ollut liikkeellä koko edellisenkin yön. Verkkaan ja raskaasti käveli Laukkikin, vanha, paljon raatanut ainoa hevonen…
"Käveleppä nyt, Laukki!"