Parastansa Laukki raiska koetti, vaikka takajalat olivat patteja täynnä ja etujalatkin vaivaiset. Mutta Perttu kun hoiti uskollista kumppaniaan hyvin, kooten sille makeamman palankin ja apehtien illoin aamuin, jaksoi se vielä hiljakseen tehdä talon työtä. Kun Perttu oli ehtinyt vaon rantapäähän ja aikoi juuri pellon toista laitaa pyörtää mäkeen takaisin, näki hän navettakujasta, että hänen sisarensa Kustaava lähti pihasta kävelemään häntä kohti.

"Perttu! Odota, Perttu, vähäisen", hän huusi ja tuli pellolle.

Perttu pysähdytti Laukin ja jäi tyytymätön ilme kasvoillaan vartomaan sisarensa tuloa.

Vähäväliä kävi sisar Kustaava entisessä kodissaan milloin mitäkin pyytämässä. Hän oli nuorena joutunut naimisiin mökkiläisen, Poro-Junnon, kanssa. Heillä oli monta lasta, ja puute ja köyhyys ahdisti alituisesti perhettä, sillä mies kulki tukkilaisena ja tuhlasi ansionsa.

Kyynelsilmin sisar kertoi, ettei hänellä ollut mitään syömistä. Junno oli jo lumen lähtiessä mennyt tukkijoelle ja aikonut lähettää rahaa, mutta ei ollut vielä toimittanut penniäkään.

Perttu kuunteli sisaren puhetta suuttumuksen puna kasvoillaan.

"Ei ole minulla mitään antamista", sanoi hän.

Sisar alkoi itkeä.

"Sydämettömiä olette kaikki, niin sisaret kuin veljet… Sinunkin pitäisi tietää, etten syö laiskan leipää minä", lisäsi Perttu, mutta näytti heltyvän niinkuin ennenkin.

Sisar yhä itki.