"Sopisihan minunkin jättää vanhempani ja lähteä rahoja muualta ansaitsemaan… Mikset pyydä Hannulta ja Iikalta?"
"Ei heillä ole", nyyhki sisar.
"Mutta minullako sitten luulet avun varaa olevan? Työtä olen tehnyt koko elinaikani… Kenen hyväksi?"
Pertun ääni soi kovemmalta kuin koskaan ennen. Sisar ei muistanut milloinkaan nähneensä hyväluontoista veljeään niin kitsaana ja pahalla tuulella.
"Mikä sinun on, kun olet niin kiukkuinen?" hän kysyi kesken itkunsa.
"Se minun on, että alan kyllääntyä koko elämään…"
Ja Perttu käänsi selkänsä ja katsoi metsään päin. Mutta hän kuuli sisaren nyyhkytykset takanaan.
"Mitä sitten taas tahdot?" hän kysyi hetken kuluttua, ja sisar kuuli äänestä, että pahin kiukku oli mennyt ohi.
"Antaisit vähän jauhoja, ja eikö sinulta liikenisi perunansiementäkin?"
Perttu oli hetken vaiti, sitten sanoi: