"Kaikkein ikävintä minusta oli kuulla se isäsi vanhoilta ystäviltä, jotka hänen kustannuksellaan ovat elämään päässeet… ja niiltäkin, jotka ovat yhdessä uskossa isäsi kanssa… Nyt he ovat valmiit syyttämään isääsi toimettomuudesta ja saamattomuudesta… Eikä kukaan muista, kuinka hänen parhaina päivinään kokonaisia kyläkuntia oli Viraniemessä saarnoja viikkomääriä kuulemassa ja talon velkoja lisäämässä… Eikä ole kukaan tietävinäänkään, että juuri hänen omilla uskonveljillään luulisi olevan omallatunnolla tämän talon velat… oletko sinä koskaan sitä ajatellut?"
"Olen minä joskus… ja sen olen nähnyt, että kiittämättömiä ovat ihmiset…"
"Minä olen kyllä tiennyt ja kuullut paljon… Monta kertaa olen aikonut sinulle sanoa… Mutta kun olen tiennyt sinun toivosi ja yrityksesi ja nähnyt kuinka sinä, läpi kaiken tuskan, koetat olla vanhemmillesi kuuliainen…"
"Sitähän juuri sanotaankin minun hölmöydekseni", virkkoi Perttu katkerasti.
Hanna kietaisi käden hänen kaulaansa niinkuin hänen tapansa oli ja pyyteli rukoillen:
"Älä, rakas ystäväni, sillä lailla minulle sano! Tiedäthän, että juuri sen vuoksi sinua rakastan, että olet hyvä ja hellä ja uhrautuva…"
Ja tyttö nousi Pertun syliin. Pertun tunteet lämpenivät niin, ettei hän enää muistanut koko muuta maailmaa. Hän otti molemmin käsin Hannan syliinsä ja rajulla liikkeellä veti hänet rinnalleen. Hän ei ollut koskaan ennen niin tulisesti Hannaa syleillyt. Ja vapisevalla äänellä hän puhui:
"Oletko koskaan aavistanut, kuinka paljon minä sinua rakastan! Minä luulen, ettet sinäkään osaa kuvitella, mitä minä tunnen… eihän tämmöisen kovan kuoren alla luulisi sydäntä olevankaan… Oletko ajatellut, että kaikki mitä olen tehnyt ja toivonut, olen tehnyt sinua odotellessa?"
"Olen minä sitä ajatellut", sai Hanna kuiskatuksi.
Oli jo melkein pimeä, kun he palasivat pihaan. Juuri kun he pääsivät kujalle, kysyi Hanna: