Olisiko Hanna!
Hanna oli luvannut poiketa leikkuuaikana ystäväänsä katsomassa. Perttu tunsi pian käynnistä Hannan ja lähti nopein askelin vastaan.
Kuinka Hanna oli sievä ja miellyttävä somassa puvussaan! Kuinka kirkas oli hänen katseensa ja poskensa puna viehättävä!
Perttu melkein nosti hänet ilmaan, kun molemmin käsin tervehti.
"Kuinka sinä olet sievä ja siro ja puhdas… ja minä olen tämmöinen maanmyyrä", sanoi Perttu kuin häveten.
"Olepa nyt! Tule tänne ja menkäämme sinun kivellesi", esitteli Hanna ja lähti jo menemään.
"Se on minun murheeni kivi ja muistojeni kivi, ettei sinuunkin tarttuisi suru siitä kivestä!" virkkoi Perttu, mutta tarttui Hannaa käteen, ja he nousivat molemmin kivelle.
"Tämä se on sinun Viinamäkesi", sanoi Hanna, kun olivat istuutuneet vierekkäin ja katselivat hämärtyvään iltaan. Hän tarttui samalla kiihkoisesti Pertun käteen ja melkein itkusilmin puheli:
"Minun on ollut sinua niin kovin ikävä näinä päivinä… Kun tiedän, kuinka sinun on… kun isäsi on sairaana ja monta muuta asiaa… Kun käyn tuolla kylällä, niin kaikki hokevat, että hullu sinä olet ollut, kun olet ruvennut työtä tekemään tämmöisessä velkapesässä… että sinä et isäsi kuoleman jälkeen saa mitään… minulle sitä selittävät, aivan niinkuin minä tähän emännän paikkaa katselisin…"
"Semmoisia ovat ihmiset", sanoi Perttu raskaasti.