Mutta jos nyt isä kuolisi — ja hän voi kuolla millä hetkellä hyvänsä — ei hänelle jäisi mitään kauppakirjaa…
Kun ei kuitenkaan tullut sitä toimitetuksi niinkuin Jokijalka neuvoi… silloin kun isä vielä oli tajullaan…
Liian pehmeä hän oli ollut, liian arka… Olisi pitänyt ottaa talon paperit ja velat tietoon jo aikoja sitten, niin oli Jokijalka neuvonut… Toisinaan oli aikonut isälle siitä puhua, mutta isä ei ollut siihen mitään virkkanut. Joskus oli sanonut:
"Tähän tämä minulta jääpi."
Mitä varten sitten tässä oli työtä tehnyt, raatanut ja toivonut? Olisi mennyt maailmalle niinkuin veljetkin…
Mutta hänellä ei ollut halua kulkurielämään. Hänelle oli käynyt tämä lapsuuden koti niin rakkaaksi, ettei hän uskaltanut sitä itselleenkään tunnustaa.
Ja Hanna parka!
Hän tyytyi odottamaan, hän rakasti ja uskoi niihin unelmiin, jotka Perttu aikoi toteuttaa. Eihän hän muutoin olisi jaksanutkaan elää ja toimia, ellei Hannan rakkaus olisi ollut auttamassa. Ei tänä kesänä ensinkään!
Isä makasi halvattuna, puhumattomana sairaana, ja äitikin heikkoni päivä päivältä. Kaikki piti muistaa ja toimia ja huolehtia ruuasta ja rahasta. Oli ollut koko kesän joka päivä kuin tulisessa tuskassa, sillä mieltä painoi ainainen pelko, että velkamiehet rynnistävät yhtaikaa.
Perttu osui luomaan katseensa taloon päin, joka iltahämyssä kuumotti jo mustalta maalaamattomine seinineen. Silloin hän huomasi valkoisen naisenhuivin vilahtavan jonkun kuhilaan takaa. Vartaloa hän ei hämyn vuoksi eroittanut, mutta yhtäkaikki hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä.