"Tästä jo saat ottaa tavaraa, kun kartanoa alat korjata", arveli
Pesola.
"En minä ensi tarpeeseen tästä ota", vastasi Perttu, ja Pesola näki, että kovin paljon piti mies metsästään.
Kuusikkoa riitti pitkän matkaa, toisen vaaran laitaan asti. Siinä muuttui ensin koivikoksi ja vaaran kupeella männiköksi, joka oli kulovalkean jälkeen noussut siihen rehevänä taimistona.
Vaaran jyrkintä kohtaa kiertäen vei tie Karhusuolle. Ja toisella puolen vaaraa oli laaja, puuton jänkkä, Pertun uudisviljelys. Siellä oli jo saroilla monta uutta latoa, jotka nyt olivat heiniä täpösen täynnä. Työtä siinä oli tehty, ja yhden miehen työksi se oli kerrassaan suurtyö. Mutta Perttu pahoitteli sittenkin, että vähän oli tullut valmista. Kahdelta saralta olivat ajomullat jääneet haettamatta ja eräs oja oli keskissä.
He tarkastelivat kesällä heinänsiemenelle kylvettyjä sarkoja. Mainion hyvin oli timoteikin itänyt, sievänä, tasaisena äpäreenä vihoittaen.
"Tämä on erinomaista suota", sanoi Pesola. "Täällä etempänä näkyy perusmaan savi olevan vielä parempaa kuin maan rannalla. Tässä suossa on rakkautta! Ja senhän olen sinulle aikaa sanonut…"
"Kun olisi varoja tätä viljellä", huokasi Perttu. "Minusta näyttää siltä kuin nuo sarat, joihin en ole apulantaa pannut nimeksikään, kasvaisivat paljaasta saven voimasta yhtä hyvin kuin apulannallakin höystetyt sarat. Ainakin oli heinä yhtä vankkaa…"
"Todellako?" kummasteli Pesola ja kävi kourin tunnustelemaan savea.
Perttu innostui näyttämään, kuinka paljon oli heinää tullut apulannalla höystetyistä saroista ja kuinka paljon niistä, joihin ei ollut muuta kuin vähän päälle levitetty.
"Merkillistä tämä on", myönteli Pesola.