"Käydäänpä vain, mutta en minä sinua sitä myymään kehoita, vaikka olisi kuinka hyviä tukkipuita", sanoi Pesola.

Särkirova alkoi heti Karhusuon toisesta laidasta, kohoten siinä korkeammaksi männikkökankaaksi, joka oli paikoitellen louhikkoinen ja kivinen. Kankaalla oli jo isoja, tervastyvisiä aihkia, puoleksi kuolleita petäjiä, mutta oli joukossa solakoita jouhimäntyjäkin, joissa ei ollut oksia kuin ihan latvassa.

"Nämä aihkit ja vikapuut olen säästänyt rakennuksia varten", puheli Perttu, ja kun oikein komean männyn kohtasivat, niin sen viereen seisahtuivat ja tuumailivat.

Mutta kun he joutuivat parhaaseen petäjikköön, jolla oli nimenä Honkasaaja, havaitsi Perttu, että parhaiden puiden kuoreen oli lyöty pilkka…

Kuka oli käynyt hänen metsäänsä tarkastelemassa?

Salamana lensivät hänen ajatuksensa sinne tänne, eikä hän kuullut, mitä
Pesola selitteli ja neuvoi.

Mitä varten oli näitä parhaita puita pilkoitetta?

Ja kuta etemmä kävelivät Honkasaajan harjua, sitä enemmän pilkkoja näkyi.

"Oletko näitä parhaita petäjiä lukenut, koska niissä näkyy pilkkoja?" kysyi Pesola, mutta ei joutanut Perttu vastaamaan.

Perttu huomasi, että pilkkominen oli tapahtunut aivan äsken. Hän ei kyllä ollut itse koko kesänä joutanut käymään näinkään kaukana metsäsarallaan, mutta pilkoista saattoi päättää, että ne vasta olivat parin kolmen viikon vanhoja.