Mutta ei sanonut Perttu niin kiirettä olevan.
"No, tuleeko lähtöä tukinajoon ennen joulua?" tiedusteli emäntä puheen jatkoksi.
"Aivan näinä päivinä pitäisi lähteä."
Oltiin taas ääneti pitkän aikaa. Emäntä näkyi alkavan hommata kahvinkeittoa. Hyvin vähän oli Perttu Jokijalan emäntää puhutellutkin. Harvoin oli käynyt naapurissa, ja vielä harvemmin kävi naapurin emäntä Viraniemessä. Niin oli aina ollut, sillä naapurit eivät sopineet yhteen uskon asioissa.
"No, kuinka isä vielä voipi? Ei taida paranemisesta olla toivoa?"
"Ei ole huonompi eikä parempi… siinä makaa… Surkeaa on hänen elämänsä, kun puhe ja ymmärrys meni… Armahtaisi Jumala ja ottaisi hänet kärsimästä…!"
Emäntä huokasi.
"Kummallista on tämä ihmisen vaellus täällä! Niinkuin sinunkin vanhempiesi! Koko ikänsä pitivät huolta toisten autuudesta, talvikaudet kulkivat saarnamatkoilla taikka kotonaan viikkomääriä ruokkivat ja vaalivat kristityitä, läheltä ja kaukaa… Eivät he ainakaan olleet kitsaita eivätkä kiinni tässä maailmassa… Toisten hyväksi elämänsä käyttivät ja aina olivat valmiit auttamaan, vaikka mikä maankulkija olisi apua tullut pyytämään… Mutta nyt?"
Emännän ääni muuttui vihaisemmaksi, kun hän jatkoi:
"Nyt, kun olivat tulleet vanhoiksi ja köyhtyneet… ei kukaan käynyt näkemässäkään… Vanha saarnamies, joka parastansa opetti ja kaikkensa maailmalle jakoi, kuolisi puutteeseen, ellei sinua olisi… Semmoinen on maailma…"