"Ei kai isä ole kunnian ja kiitoksen takia Jumalan sanaa julistanut", huomautti Perttu hiljaisella äänellä.
"Sitä minä en sanokaan. Mutta minä sanon, että eipä ojenna pennin edestä takaisin kukaan niistäkään, joita isäsi parhaina päivinään maallisissakin asioissa auttoi ja joilla nyt olisi hyvä varaa muistaa, kun toinen on köyhtynyt… Ja kaikkein kiittämättömimmät ovat juuri hänen hyvät kristittynsä…"
Pertun täytyi myöntää, että niin oli. Usein hän oli itsekin samaa ajatellut. Ihmetellyt, että nekin uskovaiset, jotka isän kaulassa riippuen syntejään tunnustivat ja anoivat niitä anteeksi, nyt olivat kokonaan unohtaneet tuon kääntymys- ja heräämishetkensä… ja unohtaneet hänet, joka puhui heille lohtua ja antoi syntejä anteeksi.
Niin oli käynyt.
"Äitivainajasi olisi ollut eriluontoinen kuin isäsi, mutta ukko on aina tehnyt omin päinsä. Tuskin olisi velkaa niin paljon karttunutkaan, jos äitisi olisi saanut joskuskaan tehdä tahtonsa mukaan… Puhui se kerran äitivainajasi minulle paljonkin. Vähää ennen olit sinä juuri syntynyt, ja silloin puhui ja itki… Isä oli silloinkin saarnamatkoilla Kittilässä… Eikä sen vainajan kärsimisiä kukaan muu tiedä kuin Jumala… Ei niitä maailmalle huutanut… Mutta minä tulin hyvin käsittämään."
Samassa isäntäkin tuli kotia. Hänen vakavat, hyväntahtoiset kasvonsa olivat tavallista totisemmat, ja silmissäkin oli tyytymätön ilme. Perttua hän kätteli ystävällisesti ja käski kamariinsa.
Kun tulivat kamariin ja isäntä oli sytyttänyt kynttilän, käski hän
Pertun toiseen pöydänpäähän istumaan ja istui itse toiseen.
"Jo sinä olet pitkästynyt minua", hän sanoi aluksi.
"Kyllä olen vähän odotellut. Kuulin tuonnottain, että täällä teidän puheillanne oli käynyt kaksi paperipuunostajaa. Lähdin kuuloille, mitä he arvelivat… Tulee minullekin heti lähtö tukkimetsään…"
Isäntä tarjosi Pertulle sikaarin ja sytytti itsekin.