Ja taas mietteet kääntyivät. Tässä tulisi nyt muutos elämässä… Äiti oli kuollut, isä heikko, ja velkojat alkaisivat ahdistella… muutos tapahtuisi…

Oliko ollut hullutusta sekin, että kaikki, mitä omalla työllään tukkihommissakin ansaitsi, pani talon tarpeisiin? Työneuvoja oli ostanut, maanviljelyskaluja monenlaisia, apulantoja… Olisi pannut ansionsa pankkiin… niin nyt olisivat hyvät hädän hetkenä… Mutta talo olisi sitten rappiolla… olisi jo aikaa oltu maantiellä…

Ei ollut Perttu kyennyt säästämään. Jos joskus ajatteli, että nuo piti panna pankkiin, niin silloin oli reikä valmiina. Milloin mihinkin. Välisti tuli Kustaava itkien, että puute ahdisti, välisti piti aivan viimeisensä antaa veljille, jotka talvikauden roikalehtivat ja söivät talon ruokaa. Ja siihen korkoja ja veroja monenlaisia! Niin, ettei itselle liiennyt vaatetta päälle eikä liioin kenkiä jalkoihin…

Hän muisti veljiänsä, jotka olivat Amerikassa. Kuinka hauskat päivät heillä lienee? He olivat panneet Lomman velan alkuun, he ja Erika-sisar. Siitä oli kasvanut, ja lisää oli isä ottanut silloin kun antoi kiinnityksen…

Jo silloin on Lommalla ollut selvillä, miten hän menettelee, ja silloin on jo himoinnut taloa, kun näki, mikä aarreaitta Hopeasaari oli…

X.

Talvi Pohjolassa, talvi erämaan kiveliössä!

Kuinka erilainen se onkaan kuin rantamaiden vedenvärinen, tarmoton ja sumuinen talvi, joka ei peitä pellon sänkeä eikä metsän mättäitä näkyvistä. Ei ole siellä lumikaan niin hohtavan valkoista kuin asumattoman sydänmaan sydämessä. Sillä suurilla, aukeilla kentillä se pohottaa harmahtavalta ja likaiselta, ja tuuli tuopi sen pinnalle kaiken maailman roskat.

Mutta kiveliön talvi on puhdas ja valkoinen, ja lumen pinta kuin palttina. Eivät sinne maailman pölyt pääse likojaan tuomaan ja lumenpintaa rumentamaan. Tasaisesti tuiskuttaa talvi lumensa suurten vaarojen la'ille ja lyömättömien metsien korpiin. Kerros kerroksen päälle liittyy tasaisesti ja limittäin, kunnes suuri, äänetön erämaa lepää haudattuna valkoisten peitteittensä alle niinkuin ikuiseen puhtauteen.

Voi tuota erämaata, äänetöntä, jylhää kiveliötä talviaamujen päivän valjetessa! Ei kuule korva mitään ääntä. Poissa ovat metsälinnutkin, jotka syksympänä, marjain kypsyessä, pitivät ilojaan vaarain kupeilla ja paljukoilla. Rantamaille ovat kaikki elävät kadonneet. Kauan, kauan saa erämaa yksinäisyydestään nauttia, kauan odottaa, ennenkuin joku ihminen sattuu eksyksissään sen hämärään pylvästöön. Myrsky välisti temmeltää talvisina öinä, kun taivas huokailee raskaassa pilvessä, — temmeltää ja ryskyy, puskien nurin lahovikahongan, taivuttelee pitkien jouhipetäjien latvoja ja korpikuusien niskoja mennessään, ja siirtyy aukeammille aloille töitään jatkamaan.