Tulvaamalla tulvi hänen mieleensä ajatuksia… Kumma mies, salaperäinen ja omituinen oli isä ollut, kun ei hänelle veloistaan koskaan mitään selittänyt, ei edes ollut sanonut, kuinka paljon olikaan… Oliko Lommallekin muuta velkaa kuin kiinnitysvelka? Niin oli Lomma Jokijalalle väittänyt. Ei ollut isä siitä koskaan maininnut eikä äitikään, joka kuitenkin tuntui muut velat tietävän…
Jos ei saisi mistään apua… jos Juustovaaran rikaskin kieltäisi! Kaikkiko menisi? Hänen työntekonsa vainiolla ja Karhusuolla…! Hänen rakas puutarhansa puineen ja pensaineen… ja Hopeasaari mehevine luhtineen? Ja kasvattimetsä Viinamäen takana ja koko Särkirovan uljas männikkö?
Vieras mies kylvämässä hänen Viinamäkeään, vieras seisomassa hänen suuren tuomensa alla puutarhassa!
Niinkö kova, niinkö onneton oli kohtalo?
Hän ei enää pysynyt vuoteessaan, jossa oli kääntelehtinyt kyljeltä toiselle. Hän nousi kävelemään, ja oli taas kuin olisi toivoa välkähtänyt tyhjyyden keskellä. Eipä tiedä, kuinka hyvänsuuntainen mies oli Juustovaaran rikas! Perttu oli monet kerrat, kun Mooses oli käynyt isän luona — viimeksi toissa vuonna — hoitanut tallissa hänen hevostaan, kun välisti viipyi viikonkin isän kera uskonasioista puhumassa. Ystävällinen ja puhelias ukko oli Mooses ollut… ja isän kanssa henkiystävä…
Ja jos nyt menisi hyvin tukinajossa, ja miksei menisi, kun oikein yrittäisi… niin sieltä karttuisi rahaa pienempiin velkoihin, ja verot ja muut saisi karjasta kerätyiksi… Sitten myisi Särkirovan…
Mutta sitten tulisikin Lommalle lämmin lähtö Hopeasaaresta isännöimästä… tulisi suuri lovi Lomman karjaan, kun Hopeasaaren heinät eivät enää olisikaan hänen käytettävinään…
Jos jaksaisi elää ja tietäisi eteensä… tai jos ainakin puhuisi
Hannalle huolensa, niinkuin Hanna oli pyytänyt…!
Kuinka usein hän oli Hannalle kuvaillut sitä onnellista aikaa, kun Hopeasaarikin oli omana… Sitä muhkeaa ja lukuisaa karjaa! Hevosia ja varsoja! Ja Karhusuolla suuri, järkiperäisesti kunnostettu suoviljelys…
Ei, ei hän voisi Hannalle puhua, ei ainakaan vielä…