Miehet ja hevoset alkoivat siitä vähitellen poistua, omalle tielleen kukin. Päivisin ei kylässä näkynyt montakaan miestä. Mutta aina jokunen kuitenkin. Millä oli reki särkynyt, niin sitä oli korjaamassa, millä kirvesvarsi katkennut, niin uutta oli tekemässä. Tälle oli tapahtunut se vahinko, että hevonen loukkasi jalkansa, tuota taas oli kanki, kun rekeen väänsi, lyönyt poskelle, niin että koko naama oli ajetuksissa. Ja melkein joka päivä oli joku saanut kolahduksen jäseniinsä.
Laaksoon, joka oli Anukanvaaran ja Rattastunturin välissä, oli tukkiplassi valittu. Sen läpi juoksi Peurajoki, jonka tiettiin keväisin olevan korkeavetinen, — tulvan, kirsiveden, pysyvän siinä kauan laskematta. Molemmanpuoliset Peurajoen rannat Anukanvaaran kohdalla olivat laajat ja puuttomat, ikäänkuin vartavasten tukinajopaikaksi valmistuneet.
Siihen tukkeja ajettiin. Kuorma kuorman perästä ilmausi metsästä ja toi oman läjänsä. Monta kilometriä pitkältä oli tukkiläjiä, niin ettei huuto kuulunut toisesta päästä toiseen. Vaikka kyllä siinä miehet ääntä pitivät, kun metsästä tulivat. Kuului huutoja ja kiroilemisia. Mikä noitui hevoselleen, mikä omaa tyhmyyttään, kun kanki luiskahti tukin alta pois juuri kun oli saamaisillaan tukin keikutetuksi läjän päälle.
Hyvät olivat palkat, jos olivat puutkin kookkaita ja tie jyrkkää. Muutamat eivät viitsineet kovinkaan itseään rasittaa. Kävivät pari kolme kertaa kirkkaimman päivän aikana metsässä, niin ajoivat majalleen, rupesivat kahvin ja ruoan keittoon ja löivät korttia illan kuluksi, milloin eivät neuvot olleet rikki menneet eikä muutakaan vauriota tapahtunut.
Junnon-Iikka oli Pertulla hakkuumiehenä. Se oli ollut ahkera pari, ja tietona olikin jo kaikilla tukinajajilla, että Perttu ja Iikka olivat enimmin ansainneet. Huvikseen oli Herranenkin käynyt katsomassa, kuinka tukki vierähteli, kun Perttu asetti kangen olkansa päälle.
Metsässä olivat nytkin. Iikka puuhasi suuren jättiläispetäjän tyvellä. He olivat sen siihen tienvarteen jättäneet kunnes tie ehtisi kovettua, ennenkuin yrittäisivät metsän jättiläistä rekeen. Sitä olivat käyneet muutkin miehet katselemassa, ja iltaisin, kun oli puhe siitä tullut, olivat arvelleet, ettei jaksaisi sitä yksi hevonen vetää eivätkä kestäisi kenenkään reet. Mutta Perttu ja Iikka olivat nyt päättäneet yrittää.
Puserosillaan ja avopäin iski Iikka kirvestään mahtavan petäjän kovaan tyveen. Vaikka hän ei ollut miesten vankimpia, oli hän kuitenkin tottunut, notkea ja uuttera tukkimies. Vihaisesti sinkoilivat lastut, ja raitis tervan haju tuoksahteli. Kuurassa olivat hartiat ja vankat, mustat hiukset, ja pitkin otsaa valui hiki. Itään päin se piti saada kaatumaan, että tyvi jäisi länteen — plassille päin. Iikka oli asettanut rangat alle lumeen siihen kohden, johon toivoi jättiläisen kaatuvan, niin ettei se pääsisi rysähtämään utukkaan liian syvälle. On onneksi tyven, ettei tuuli painanut latvaa. Taitavasti, tottuneen tavalla ja varovasti Iikka menetteli, otti lukuun pienetkin seikat, ja kun tyvessä vähän ärähti ja hän tunsi, että nyt… niin alkoi työntää. Risahti vähän jättiläisen jalkain juuressa… risahti toisen ja kolmannen kerran ja paukahti… silloin jo kallistui itään päin. Iikka sysäsi vielä kerran… myötäsi… myötäsi… ja jymähti paukkuen ja ryskien rankain päälle, oksat ja pientä metsää allensa haudaten.
"Siinä sinä nyt olet, mutta milläpä saadaan rekeen", arveli hän, oikaisten selkäänsä ja hyvillään katsellen, kun osui oikein kaatumaan.
Mutta samassa tuli Perttukin, joka oli etemmäksi tukkiplassille kuullut puun kaatumisen, ja virkkoi:
"Yksinkö sinä sitäkin aloit hakata!"