"On se päivän nähnyt laskevan, toisen nousevan", arveli Perttu, kun viimeistä köyttä kiinnitti.
Reet olivat tiellä, ettei matkaan lähtiessä ollut vastusta. Takareen pankon alle oli Iikka asettanut kankensa, valmiina auttamaan matkaan, kun Raudikko ensi kerran yrittäisi.
Epäilytti heitä kumpaakin, miten saisivat onnessa tämmöisen tukin plassiin ja kuinka kävisi… jaksaisiko Raudikko vetää. Mutta siihen luottivat, että taival oli myötämaata plassille asti, tie hyvä, suora ja kovettunut. Raudikko oli vankka hevonen, tottunut jo syksyllä raskaan auran vetoon; ei se ottanut tempaisemalla kuormaansa liikkeelle, vaan koetteli… painoi länkiä lihaan… painoi… painoi, ja kun tunsi, että myötäämään rupesi, niin yritti kaiken kuntonsa, ja samalla Perttu vielä mossautti huuliaan ja molemmin päästivät ison äänen. Ja valjasten ritistessä, rekien paukkuessa ja lumen naristessa tukki lähti liikkeelle… Luimussa korvin iski Raudikko jalkojaan tiehen ja miehet hoilasivat…
"Hyvin käypi!" huusi Iikka, joka hoiti takarekeä. "Onpa peto hevoseksi."
"On se vähän ehompi vanhaa Laukki-vainajaa", riemuitsi Perttukin.
Ja yhdessä he lähtivät kuljettamaan jättiläistukkia plassiin päin, Perttu hoitaen eturekeä ja Iikka kanki olalla kävellen takareen jälessä.
"Lähti se vanha mies majastaan", lausui Iikka hyvillään ja lisäsi sitten kehuen: "Mutta tuskin nousisi muilla miehillä reelle."
Mutta lämmin, vettä tippuva palava on miehille puuhatessa tullut. Kuumina olivat kädet ja jalat, kuumana koko ruumis ja hikisenä kuin saunassa.
Onnellisesti he pääsivät, kun kaksi miestä oli kuormaa hoitamassa, tukkiplassille juuri silloin kun päivä alkoi olla kahdella karvalla.
Siihen pysäytettiin toisten, nuorempain veljiensä viereen tämäkin tukki.