Iikka nukkui jo. Nukkui rauhallisesti peurannahka allaan.
Perttu valvoi. Monet mietteet, monet huolet painoivat hänen mieltään. Yöllä varsinkin, kun valvoi yksin. Mistä johtuikaan, että hän aina epäili Iikkaa? Ensimmäisinä öinä, kun tässä kodassa nukkuivat, ei ollut lepoa kaikkena yönä. Hän heräsi siihen, että uskoi Iikan häntä vaanivan… ja sopivalla hetkellä iskevän… Mistä se pelko oli tullut ja minkätähden? Hannan vuoksiko? Hän oli usein katunut, että oli ollenkaan ruvennut Iikan kanssa yksiin hommiin. Ei olisi pitänyt ottaa häntä ojankaivuuseen Karhusuolle eikä ensinkään hakkuumieheksi tänne kiveliöön. Joka päivä ja joka yö oli mielessä pelko, mitä tekee. Metsässäkin voisi milloin hyvänsä iskeä kirveensä niskaan tai yöllä nousta ylös ja upottaa puukkonsa sydämeen…
Eihän tiennyt, mitä kostoa Iikka mietti, vaikka ystäväksi tekeysi! Iikan isä-vainajastakin kerrottiin, että hän oli murhannut kuljeksivan laukkuryssän…
Sattui hetkiä, jolloin hän piti epäilyksiään joutavina ja ärtyisestä ja väsyneestä mielestä lähteneinä. Saattoi olla, että oli jäänyt häneen perinnöksi äitivainajasta, joka kuului öisin pelänneen ja itkeneen, sanomatta koskaan kenellekään, minkä vuoksi valvoi ja itki…
Rauhallisestihan Iikka nukkui nytkin. Niin oli aina nukkunut, kun Perttu toisinaan nousi öisin ylös ja tulen otettuaan katseli… nukkui niinkuin nukkuvat ne, joita eivät huolet paina eikä omatunto mistään soimaa…
Ei olisi muusta niinkään nyt enää huolinut, mutta hänestä oli painostavaa ja ikävää, että Iikka kenties vieläkin rakasti Hannaa, vaikka ei puhunut siitä koskaan sanaakaan… Eikä ollut Perttukaan kertaakaan Hannasta Iikan kuullen mitään maininnut…
Pitäisi kerran ottaa puheeksi… jonakuna aamuna metsään mennessä, kun istuivat reessä ja Iikka usein silloin lauleli… Huomenaamulla jo ottaa puheeksi… Perttu tuntui vähän tyyntyvän, kun oli tehnyt mielessään tuon päätöksen.
Mutta sitten johtui mieleen muita huolia ja mietteitä. Ikävältä ja toivottomalta tuntui työnteko, vaikka ansio oli niin hyvä, ettei Perttu ollut osannut niin hyväksi ajatellakaan… Parhaina päivinä oli kahden miehen ja hevosen palkka noussut sataankin markkaan, välistä ylikin… Muut eivät saaneet niin paljoa, mutta laiskemmasti tekivätkin työtä ja ylellisemmin elivät.
Tullessaan oli Perttu poikennut Juustovaaraan vanhan Mooseksen puheille. Itserakas, kitsas äijä olikin Mooses ollut, ei ensinkään ihmisystävä. Kun Perttu ajoi asiaansa, selitteli, kuinka paljon saapi metsästä ja kuinka paljoon nousi Lomman velka, tekeysi äijä ensin köyhäksi, mutta vihdoin sanoi:
"Juoppohan sitä kuulut olevan sinäkin ja tappelija…"