Viikkoja oli jo kulunut, oli jo joulu elettynä, mutta hän ei ollut vielä kuullut mitään Pertusta. Väliltä oli kerran kirjoittanut ja luvannut perillä, Anukanvaaraan päästyään, kirjeitä lähettää. Mutta ei ollut ehkä kulkijaa ollut kiveliöstä päin, ei Anukanvaarasta asti kuitenkaan. Oliko saanut Perttu Hannan kirjeitä ja terveisiä? Hanna oli lähettänyt niitä jo usein, oli kertonut, kuinka sairas isä kotona jaksoi, kuinka Kustaava hommaili, kuinka karja meni onnessa ja kuinka Veeni-poika pienensi tunkioon havuja ja turpeita. Oli huolistaankin puhunut. Oli suoraan kirjeessä ilmaissut mielensä, että lähtisivät Amerikkaan, että siellä saisi Perttukin työstänsä palkan. Siellä keräisivät omaisuutta, niinkuin moni muukin, ja sitten palaisivat Suomeen, kotia Pohjolaan. Monesti oli Hannan mieli tehnyt puhua siitä Pertulle. Mutta kun tiesi, kuinka Perttu oli rakastanut kotitaloansa, kuinka oli maata viljellyt, kaiken kuntonsa ja varansa siihen upottanut, niin ei saattanut sanoa. Sitäpaitsi Perttu oli puhunut isänmaanrakkaudesta ja kieltänyt kaikkia Amerikkaan menemästä. Silloinkin kansakoulun arpajaisissa, joissa oli pitänyt puheen, ja sitä puhetta oli rovastikin kehunut verrattomaksi — oli varoittanut Amerikkaan menemästä. "On korpia, on mäkien rinteitä täällä, jotka leipää kasvavat, kun vain tekijöitä on…"
Siksi oli Hannan ollut niin vaikea sanoa ja esittää Pertulle, mitä kauan oli miettinyt. Mutta nyt oli kirjeessä siitä puhunut.
Oliko Perttu saanut sitä kirjettä ja mitä ajatteli? Sitä Hanna mietiskeli kutoessaan sukkaa kotonaan, kun illan hämy alkoi hiipiä huoneeseen. Oliko ollut säälimättömästi tehty, että kirjoitti tuumastaan Pertulle, joka polonen raatoi raskaassa työssä ja yritti ja toivoi..! Saattoi raataa ja nostella yli voimainsakin tai joutua vahingon alle milloin hyvänsä… Terveytensä oli siellä moni menettänyt tai raajarikoksi tullut.
Pertulle hän nytkin kutoi sukkia. Lähettäisi kulkijain matkassa taas nämä kolme paria, joista viimeinen pari oli valmistumassa…
Iltaisin, kun oli aikaa ja puhteet olivat pitkät, Hanna hiihteli Viraniemeen sukankudelma matkassaan. Viraniemeen oli poikki kylän vainioiden lyhyt matka suksilla, kun pääsi hiihtämään suoraan. Kustaavan kanssa oli hauska jutella, aika kului hupaisemmasti, ja Pertusta ja huolistaan oli turvallisempaa puhua Kustaavalle kuin muille.
Mutta oli sattunut joulun pyhäin aikana semmoinen tapaus, josta ei ollut Pertullekaan kirjoittanut, mutta Kustaavalle oli puhunut.
Lomman Artturi oli käynyt toistamiseen kosimassa! Vakavasti oli Hanna puhutellut Artturia. Oli sanonut jo monta vuotta olleensa Pertun kihlattu morsian. Kovasti se oli näyttänyt koskevan Artturiin, jolla oli kihlat matkassaan.
"Mutta ei taida sinusta sentään tulla Viraniemeen uutta emäntää", oli
Artturi sanonut.
"Sitä en suinkaan ole toivonut enkä liioin huolehtinut", oli Hanna vastannut.
"Sen varan minä kyllä kykenen pitämään, ettei tule sinusta Viraniemeen emäntää eikä Pertusta isäntää."