Kolkoin mielin hän oli lähtenyt Juustovaarasta. Hän oli taas kerran nähnyt, mihin kristityt kelpasivat… kuinka kuitenkin oli höllää heidän uskonsa — jos itsekään olivat niin varmoja kuin kehuivat — ja kuinka pintapuolista se tunne, jota nimittivät lähimmäisen rakkaudeksi.

Samanlaista oli kaikkialla, ei yksi toistaan parempi…

Mutta joskus, kun oikein alkoi mietityttää, hän rohkaisi mieltänsä sillä ajatuksella, että kun tämän talven ansion kaikki, joka pennin, panisi Lomman velkaan, kesän sitten soutaisi lauttoja ja syksyn tullen myisi kaiken irtaimiston, lehmät ja hevoset ja talvella kaikki Karhusuon heinät — Herranen oli aikonut ostaa puulaakille —, kertyisi niistä ainakin puolet Lomman velasta, ja silloin saisikin jo myydä metsän… Herranen oli kehoittanut myymään vain isoimmat puut, ja sitä mieltä oli Pesolakin lopulta ollut… Karhusuo saisi olla alallaan niin kauan, että velat olisivat kaikki maksetut…

— Ja sitten! Sitten ei olisi niin hyvää herraa, jota palvelisin…
Hanna raukka! Rakkaimpani! Äitini, kallis kantajani!

Alkaessaan muistella äiti-vainajaansa hän heltyi viimein niin, että uni taas kaikkosi silmistä ja mieli heräsi unesta… Kummaa oli kertonut Jokijalan emäntä äidin kärsimisistä… Isää oli syyttänyt… muille ystävällinen ja antelias oli… äidille kova ja katkera, ja äitiä soimaili köyhtymisestä ja lasten renttuilusta…

Oli kai isänkin usko samanlaista kuin Juustovaaran Mooseksen…

Mooseskin oli vain tuominnut Lommaa alimmaiseen helvettiin ja kuitenkin oli itse yhtä sydämetön, yhtä julma ja raaka…

Mutta kun hän aamulla heräsi ja läksi Iikan kanssa metsään, ei hän kyennytkään ottamaan puheeksi, mitä yöllä valvoessaan oli aikonut.

XI.

Ikävät olivat olleet Hannan päivät siitä asti kun Perttu lähti tukkimetsään.