Mutta nyt oli kuulutettu kokous, johon kaikkia osuuskunnan jäseniä kehoitettiin tulemaan. Sillä nyt oli paikka määrättävä ja rakennuksen tekoon ryhdyttävä kiireesti.
Niin oli kuulutettu.
Mutta sillä välin oli moni ruvennut miettimään, että taisi olla hullutusta ruveta koko hommaan. Kun rakennus tulee niin kalliiksi, niin menettäähän siinä elon elämänsä. Pois siitä pitää luopua, hyvissä ajoissa ennenkuin joutuu koko pitäjän nyljettäväksi. Mutta sitten tiesivät toiset kertoa, että semmoiset ovat säännöt — ja ne ovat laissa vahvistetut, — että se, joka osuuskuntaan on liittynyt ja nimensä kirjoittanut niihin suuriin kirjoihin, jotka olivat laajat kuin kirkonkirjat, ei pois pääse, vaikka mitä tekisi. Ei muu auta kuin maksaa pois osansa mukaan, maksaa vaikka tulisi rakennus maksamaan satatuhatta ja vaikka lehmän osalta menisi sata markkaa.
"Semmonen helvetin valehtelijako se olikin se kesällinen meijeriherra! Kun selitti, ettei mene kuin markka lehmältä eikä tarvitse mitään vaivaa nähdä, osuuskunta tekee kaikki. Ei muuta kun käydä meijeristä rahaa noutamassa!" ihmeteltiin, ja yhä useampaa alkoi kaduttaa, että oli antanut itseään narrata.
Muutamat isännät olivat ihan onnettomia, kun emäntien tietämättä olivat nimensä menneet kirjoittamaan. Monessa talossa oli ollut kiivaita kahakoita aviopuolisoiden kesken ja kuului Säkkijärven emäntä Ollinsa komentaneen eräänäkin iltana yön selkään. Itkuja mies parka puserteli, kun pitkin kylää yksin yöllä tassutteli ja mainoi tätä meijerin aikakautta.
Niin oli surullista.
Mutta nyt pitikin pitää silmänsä ja korvansa auki ja mennä sinne kokoukseen ja näyttää, että…
"Sinne kuuluu tulevan konsulentti asiaa valasemaan", tiesi joku sanoa, kun kokoukseen oltiin menossa.
"Sitä ei tarvitse valasta eikä valehdella enää… Se on siksi pimeä asia, ettei se valkene valheilla. Ei ole ollut muuallakaan kun suora pettäminen", puhui Takavainion Ulrikki ja tuntui kuin olisi suuttunut koko maailmalle.
Ja niin väitellen saavuttiin lomissa ja yksittäin kokoushuoneelle.